Väkevänä tekijänä koko tässä kuohunnassa pidettiin suvun temperamenttia, sillä sehän oli niin samanlainen kuin hänenkin. Hän oli Ravn kiireestä kantapäähän, — niin, ja ehkäpä hänessä oli pieni osa myöskin Kaasia. Hän oli mitä he nimittivät "oikeaksi ravnilaiseksi" — kaikkien rajoitusten yläpuolella. Hän heidän silmissään polveutui suvun alkutekijöistä, sen nerokkaista alkuvoimista. Upea ruumiillinen kasvu oli ehkä kasvattanut nämä voimat kaksinkertaisiksi, mutta itse voimista suku korjasi kiitoksen itselleen. Hans Ravniin tutustuessaan oli Rafael päässyt suvun makuun, ja nyt hän jatkoi! Joka ainoaa sanaa varten minkä hän sanoi, oli ymmärtämyksen nauru valmiina; hänen ympärillään ihan kipinöitsi. Kun hän poikkesi yleisestä mausta, entisajan ajatuksista, yleisestä moraalista, poikkesi niistä sukukin; missä hänen nuori ymmärryksensä määräsi johonkin suuntaan, siinä sukukin heti yhtenä miehenä oli kannattajana. Niin, tuo suku oikeastaan meni hänestä edelle; se tiesi edeltäpäin, mihin hän pyrki. Kun hän oli iältään ja luonteeltaan nuori ja tiesi paljoa enemmän kuin nuoret tavallisesti, niin soveltui hän sekä nuorten että vanhain seuraan; — voi, kuinka hyvin hän viihtyi Norjassa!
Hänen äitinsä seurasi kaikkialla mukana. Kirstenin elämähän oli kerran sukulaisista näyttänyt tarkoituksettomimmalta mitä saattoi ajatella. Mutta juuri siten hän oli tehnyt suurinta. Hänen päämääriään ja lujaa tahtoaan kohtaan suku tunsi suurta kunnioitusta, ja se osoitti tunteensa hänelle. Mitä siroimmin pukeutuneena, olennoltaan hentona ja ylhäisenä hän kulki seurapiiristä seurapiiriin, huvimatkalta huvimatkalle, kunnes sai kaikkea liiaksi.
Kaikki menikin liian pitkälle, kaikki alkoi loukata hänen tahdillisuuttaan, hän alkoi peljätä. Mutta juhlasaattue kulki eteenpäin ilman häntäkin, — niinkuin vaunujono, joka jatkoi matkaansa Rafaelin kera, välittämättä siitä että hän oli pudonnut tielle. Hänen katseensa seurasi etenevää pölypilveä ja hän kuuli juhlamelun kaukaisen kaiun.
Entä Helene, — mitä ihmettä tulisi Helenestä? Oliko Helenekin joutunut pois rattailta? Kaukana siitä! Rafael oli niin varma hänen mukaantulostaan kuin kultakellosta liivintaskussa sydämensä kohdalla. Jo ensimäistä päivää kaupungissa ollessaan hän kirjoitti Helenelle. Kirje ei ollut pitkä, sillä hänellä ei ollut paljon aikaa, mutta se oli häntä itseään joka sana. Hän sai vastauksen heti; täysihoitolan emäntä itse sen toi hänelle, ja hän tuli niin hillittömän iloiseksi, että emäntä, joka oli nähnyt postileiman ja oli sukua rovastilaisille, vainusi koko asian, — mikä huvitti Rafaelia suuresti.
Mutta Helenen kirje oli välttelevä; ilmeisesti tyttö ei vielä tuntenut häntä tarpeeksi, uskaltaakseen ryhtyä avomieliseen sananvaihtoon.
Rafaelilla ei ollut aikaa kylliksi koettaakseen päästä kirjevaihdon kautta tytön kanssa puheisiin. Hän tuli kotiin yöllä, heräsi unesta päivällä, ja heti olivat ystävät hänen kimpussaan. Sitten palasi hän kotiin vain vaihtaakseen pukua päivälliselle; alati seisoivat vaunut oven edessä, sillä hän saapui joka paikkaan aina viime hetkessä. Milloinkapa hän voisikaan kirjoittaa! Mutta pianhan tästä kaikesta päästäisiin, ja silloin suoraa päätä Helenen luokse!
Sementtikauppa pidätti häntä kauemmin kuin hän oli luullut. Hänen äitinsä nimittäin teki esteitä; — ei niin, että äiti olisi vastustanut yhtiön perustamista, mutta hän esitteli kaikenlaisia mielettömyyksiä, nähtävästi haluten ettei koko puuhasta tulisi mitään. Rafaelilla ei ollut aikaa ruveta häntä taivuttelemaan, ja hän ärsytti Rafaelia myöskin. Hän jätti taivuttelun emännän tehtäväksi.
Kummallinen ihminen, joka hallitsi täysihoitolaa, hoiteli asukkaiden asioita ja kokonaista lapsilaumaa ilman pienintäkään ponnistelua. Hän oli leski, pari lapsista oli jo lähempänä kahtakymmentä, mutta hän itse näytti vain kolmekymmenvuotiaalta. Pitkä, solakka, lujatekoinen, tumma, silmät kuin hehkuvaa hiiltä, varma ja nopea kaikissa asioissa, vastauksissaan ja liikkeissään. Kuin pitkäaikaisen kokemuksen omaava upseeri, johon aina luotettiin, jota aina toteltiin. Kaikki taipuivat aina hänen lyhyeen, luonnolliseen tapaansa järjestää kaikki asiat kohdalleen. Ja palvelevainen, jopa uhrautuvaisuuteen saakka hän oli niitä kohtaan, joihin kiintyi, — mutta niitä eivät olleet läheskään kaikki. Tämä hänen avosydämisyytensä vaikutti, että häneen luotettiin vielä enemmän.
Hän sai rouva Kaasin alunpitäin valtaansa, — ennenkaikkea hän huvitti Kirsteniä. Angelika Nagel käytti puheessaan uudenaikaista kristianialaista sekamelskaa, kielen viho viimeisiä kärkiä. Sanavalinnassa esim. "kauhea" liitettiin semmoiseen joka oli kauheuden vastakohta ("kauhean hauskaa", "kauhean kaunis"); "räiskävä" liitettiin sellaiseen joka oli märkää ("räiskävän hyvää punssia"). Ihminen ei näyttänyt kauniilta, vaan "äärettömän kauniilta" tahi "peloittavan kauniilta", ja päinvastoin taas ei sanottu "kauheaksi" kaikkein pahinta, vaan koomillisesti lieventäen sanottiin "vähän kauheaksi". Kielen linttaan poljetut kengät, joilla suurkaupunkien tyhjäntoimittajat tallustavat tietään, tulivat vasta nyt muotiin Kristianiassa.
Kaikki tämä oli uutta, ja luonteenomaista irtonaisuudelle, joka oli tullut kaiken sen teeskentelyn sijaan, johon rouva Kaaskin nuoruudessaan oli antautunut. Ilmiö senvuoksi suuresti huvitti rouva Kaasia; hän tutki sitä. Siten otti Angelika Nagel niskoilleen kaikki hänen vaivansa käytännöllisissä asioissa ja suoriutui niistä kuin leikkiä laskien. Niinpä otti hän hoteisiinsa sementtiyrityksenkin. Ajattelemattomaan tapaansa hän sanoa paukautti mitä tämä tahi tuo oli yrityksestä sanonut, ja siihen kiinnitti rouva Kaas huomiota.