Rafael Kaasko kaunis mies —? Kyllä vaan, mutta hän oli liian iso, liian vaalea ja hapuilevailmeinen, koko mies liian levoton. Rikasko? Hänkö? Hänellä ei ole penniäkään seinänraossa! Säästöt aikoja sitten syöty, korot eivät riitä, ovat jo kauan syöneet pääomaa. Ja sementtialue — kuka lempo uskaltaisi ryhtyä hänen kanssaan semmoisiin suuriin yrityksiin? Puhutaan hänen lahjakkuudestaan, jopa nerokkuudestaan; mutta onko hän erikoisemmin lahjakas? Eikö se kaikki ole enemmän opintojen ansiota? Tuskin. Kun hän tehtaalle säästi puolet käyttövoimasta, — eikö se ollut vain sen toistamista mitä hän jo ennen oli tehnyt ja tämä taas sen matkimista mitä hän oli nähnyt toisaalla. Ja samaa kai voi sanoa kaikista hänen antamistaan neuvoistakin, — vain nähtyä. Täytyihän huomata että hän oli nähnyt enemmän kuin useimmat muut. Mutta nerokkuus? Niin, hän puhui hyvin puolestaan, mutta siihenpä koko nerokkuus täisikin supistua. Ne kirjoitelmat, jotka hän oli julkaissut — niinkuin nyt hiljattain sähkön käyttämisestä leipomoissa ja nahkuriverstaissa — voiko semmoisia oikeastaan sanoa keksinnöiksi. Saadaanpa nähdä keksiikö hän mitään sitten kun tulee kotiin eikä enää lue eikä näe, eikä saa aatteita muilta.
Rafael Kaas huomasi muutoksen — ensinnä naisissa. Nämä olivat kuin yhdellä kertaa pois puhalletut hänen näköpiiristään… lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka eivät antaneet hänen avioliitolleen arvoa ja senvuoksi eivät lopettaneet suhteita. Sukukin osittain vetäytyi kuoreensa. Ei ollutkaan niin että hän esitti tuota "oikeata ravnilaista". Luonteenlaadun ja mielentilan puolesta ehkä; mutta hänen vikansa oli juuri se, että hän oli tuommoinen suvun eri ominaisuuksista kokoonpaikattu.
Muutos oli valtava. Mutta hänessä oli miestä ja uhmaa tarpeeksi kiihoittuakseen tämän kautta voimaperäiseen työhön, ja Angelikassa oli niitä vielä enemmän. Rafael tunsi ylhäistä tunnetta sen johdosta että oli tehnyt velvollisuutensa, niin kauan kuin kesti tätä ensimmäisen jännityksen aikaa, joka valoi häneen kuntoa.
Sinä päivänä jona hänet vihittiin — aikaisesta aamusta siihen saakka kun hän läksi vihittäväksi — hän kirjoitti kirjettä äidilleen. Kirjoitti ihmeellisen, juhlallisen kirjeen kaikkinäkevän kasvojen edessä, tuskaisen sydämen hätähuudon suuressa vaarassa. Nyt riippui äidistä, tahtoiko hän ottaa heidät luokseen ja antaa elämän muodostua semmoiseksi kuin se nykyoloissa enää saattoi muodostua: että Angelikasta tulisi heidän asianajajansa, taloudenhoitajansa, päällikkönsä, — että Rafael saisi omistautua opinnoillensa ja kokeillensa ja että äidistä tulisi heidän molempien opastaja ja hellä äiti.
Hänestä tuntui että heidän tulevaisuutensa riippui tästä kirjeestä ja siihen tulevasta vastauksesta, ja hän kirjoitti sen mukaan. Koskaan ei hän ollut kuvannut itseään niin kuin tässä kirjeessä, koskaan ei hän ollut tehnyt näin täydellistä tiliä itsensä kanssa. Tämä kirje oli yhteenveto näiden päivien elämyksistä ja valvottujen öiden taisteluista. Rehellisemmin hän ei voinut esiintyä.
Häntä kidutti tavattomasti, ettei vastausta tullut heti, vaikkakin hän toiselta puolen käsitti minkä iskun kirje oli hänen äidilleen antanut. Hän käsitti että se aluksikin sammuttaisi äidin kaikki unelmat, niinkuin hänenkin unelmansa olivat sammuneet. Mutta hän luotti äidin jälleennousemiskykyyn, jonka veroista hän ei ollut kellään vielä tavannut. Ja pitkiin otteisiin kaikessa mihin äiti ryhtyi. Että äiti tässäkin etsisi voimaa heidän yhdyselämänsä syvimmästä ja päättäisi sen mukaan.
Tietysti hän antoi äidille aikaa — huolimatta Angelikan levottomuudesta, jota tuskin enää saattoi hallita; tämä jo alkoi pilkkaillakin. Mutta hänen odotuksessaan oli jotakin pyhää; kokeet lähestyivät ratkaisuaan.
Kun ei hän vielä kolmantenakaan päivänä saanut vastausta, niin hän sähkötti. Vain nämä sanat: "Äiti, vastaa!" Sähkölanka ei koskaan ole vienyt perille sanomaa, joka olisi ollut raskautetumpi pidätetyn itkun painosta. Hän ei voinut mennä kotiin; hän kuljeksi yksinään kaupungin ulkopuolella iltaan saakka; silloin kai vastauksen jo piti saapua. Se oli saapunut:
"Rakas poikani, sinä olet aina tervetullut ja enimmin silloin kun olet onneton."
"Sinä" oli alleviivattu.