Rouva seisoi paikoillaan ja ajatteli: kaiken hyvän meissä täytyy väistyä pahan tieltä, ja silloin me olemme niin lujasti pihdeissä että riittää.
Tämä rouvan keksintö oli tehty erinäisiä kertoja ennenkin. Mutta silti se oli yhtä oikea. —
V.
Seuraavana päivänä heidät vihittiin.
Ja yöllä, kun Angelika oli vaipunut säännölliseen terveeseen uneensa, makasi Rafael valveilla, äärimmäisen väsyneenä, raastettuna ja sen jälkeen syvää surua tuntien kadotettua paratiisiaan ajatellessaan. Hän ei voinut nukkua; hän makasi ja näki edessään niityn, jolla ei ollut mitään kevättä, ei mitään kukkia. Hän eli uudelleen päivän kaikki tapahtumat viimeiseen syleilyyn saakka. Tästä koitui yhdyselämä, jossa ei ollut leikkiä eikä iloa. Angelika oli toista uskoa kuin hän, kova realisti, pilkallinen epäilijä, jopa syvimmältään kyynikko.
Angelikan tasainen huounta, levolliset kasvot ja täyteläinen ruumis näyttivät vastaavan hänelle: heisaa, poikaseni, pitäkäämme lystiä tuhat vuotta! Nuku nyt, niin pääset minun mukaani. — —
Seuraavana päivänä heidän avioliittonsa oli kaupungin, jopa koko maan juoruna.
Ihmiset huusivat hänelle juuri samoinkuin olivat huutaneet hänen äidilleen. Kirsten oli ollut kaikkien toivo, olisi voinut valita niin että olisi päässyt maan korkeimmille arvosijoille; — paks, ja Kirsten oli takertunut mielettömimpään avioliittoon. Mielettömimpäänkö —? Ei, pojan avioliitto oli vielä mielettömämpi.
Ja sitten se alkoi.
Monilla ihmisillä on sielussaan kiitoksen lähde, joka sensatsionin aikana pakoittaa heidät koroittamaan miehen korkeammalle kuin he itse haluavat ja taas vastakkaisen mielialan aikana pakoittaa heidät viskaamaan hänet sitäkin syvemmälle. Useimmat ihmiset myöskään eivät katsele omin silmin, ja harvinaisissa olosuhteissa pannaan heidän silmäinsä eteen vielä pari suurennuslasia tahi pari pienennyslasia, — mikä tekee heidät sangen huvittaviksi.