Kaiken sekamelskan keskeltä, joka häntä kesällä oli ympäröinyt, hän muisti kaksi ihmistä, joihin oli oppinut täydelleen luottamaan. Ne olivat eräs nuori mies rouvineen; niiden luo hän meni illalla ja kertoi niille rehellisesti kaiken, hän kun kerta kaikkiaan oli rehellinen. Ratkaiseva koe tässä suhteessa on, että asianomainen voi kertoa kaiken itseäänkin koskevan. Ja sen hän teki.
He kuuntelivat häntä kauhistuneina. Mutta heidän neuvonsa oli peräti omituinen. Rafaelin piti odottaa kunnes saataisiin varmuus, oliko Angelika todella raskaana.
Tämä oli hänestä vastenmielistä; eihän tässä ollut asiasta epäilystäkään, sillä Angelika puhui totta. — Mutta saattoihan hän erehtyä; — hänen pitäisi tutkituttaa. Tämäkin ehdotus harmitti häntä; — mutta hän suostui siihen, että Angelika tulisi heidän luokseen neuvottelemaan; hänkin oli heidän tuttaviaan.
Seuraavana päivänä Angelika tuli heidän luokseen. Hänelle he sanoivat nyt sen, mitä he eivät saattaneet suoraan sanoa Rafaelille, nimittäin että hän veisi Rafaelin turmioon. Rouva varsinkaan ei säästänyt häntä. Niin rikaslahjainen poika kuin Rafael Kaas, jolla oli semmoiset edellytykset joka suhteessa, ei toki saisi saada, vasta vähän päälle parinkymmenen ikäisenä, niskoilleen vanhempaa naisihmistä monine lapsineen! Rafael oli kaikkea muuta kuin rikas, sen Angelika oli kuullut hänen omasta suustaan, hänen elämänsä muuttuisi kuormajuhdan elämäksi jo ennenkuin hän kunnolleen oli oppinut elämään. Jos hänen pitäisi työskennellä elättääkseen niin monta ihmistä, niin täytyisi hänen ponnistella enemmän kuin jaksoi, hän jäisi edistykseltään aivan keskinkertaiseksi. Siitä taas molemmat kärsisivät ja tulisivat onnettomiksi, tyytymättömiksi. Hänen ei toki pitänyt joutua niin kovasti kärsimään kevytmielisyyden johdosta, johon Angelika oli kymmenen kertaa yhtä syyllinen kuin hän. Ja mitä Angelika luulisi ihmisten sanovan? Rafael, joka oli niin pidetty, niin odotettu vieras kaikkialla. He hyökkäisivät Angelikan kimppuun kuin varikset haaskan kimppuun ja nokkisivat hänet palasiksi. He poikkeuksetta uskoisivat pahinta.
Mies kysyi häneltä oliko hän aivan varma, raskaudestaan. Hänen pitäisi tutkituttaa. Angelika Nagel punastui ja vastasi, puoleksi pilkallisesti, puoleksi nauraen, että sen asian hän itse kyllä tunsi paraiten. "Niin", vastasi mies, "juuri niin ovat monet sanoneet, — ja kuitenkin erehtyneet. Mitä te luulisitte niiden ihmisten sanovan, jotka nyt saisivat kuulla teidän menevän naimisiin raskauden vuoksi, silloin, kun kävisikin ilmi että te olette erehtynyt. Sillä tietysti semmoista juoruttaisiin." Angelika punastui taaskin ja hypähti pystyyn. "Sanokoot mitä hyvänsä!" Ja hetken päästä: "Mutta Jumala varjelkoon, minä en tahdo saattaa häntä onnettomaksi." Salatakseen liikutustaan hän kääntyi heihin selin. Mutta rouva ei hellittänyt, hän ehdotti ilman muuta että Angelika kirjoittaisi Rafaelille, vapauttaisi hänet ja antaisi hänen matkustaa äitinsä luokse; siellä he saisivat sitten ratkaista asian. Angelikahan oli niin kykenevä, että hän menestyisi missä tahansa eläen, ja sitä hän nyt saisi koettaa. Ja auttaisihan Rafaelkin häntä.
Angelika sanoi: "Jos minun on mukaannuttava, niin minä kirjoitan vain hänen äidilleen. Hänen pitää saada kaikesta tieto, niin että hän myös huomaa Rafaelin vastuunalaisuuden."
Rouva hyväksyi tämän, ja Angelika istuutui kirjoittamaan. Tätä tehden hän usein joutui liikutuksiin, mutta sujui se kuitenkin — nopeasti, täsmällisesti arkki arkilta.
Silloin soi ovikello; kaupunginlähetti toi kirjeen. Piika toi sen sisään, rouva otti sen vastaan; mutta se ei ollut hänelle, se oli Angelikalle, — molemmat tunsivat Rafaelin kankean käsialan.
Angelika avasi kirjeen, muuttui tulipunaiseksi, sitten säteileväksi. Rafael kirjoitti että hän vakavain mietiskelyjen jälkeen oli tullut siihen tulokseen, että hänen tähtensä ei Angelika lapsineen saanut tulla onnettomaksi; hän oli kunniallinen mies, joka tahtoi kantaa vastuunalaisuutensa eikä sälyttäisi sitä muiden kannettavaksi.
Angelika ojensi kirjeen rouvalle. Sitten hän repi juuri valmiiksi saamansa kirjeen moneksi kappaleeksi — ja meni.