"Ei", sanoi Rafael ja punastui, "minä jäänkin tänne huomiseen saakka."
Mies meni. Angelika syöksähti Rafaeliin syliksi, hän kiitti, riemuitsi, suuteli. Voi, kuinka hän säteili voimaa, onnea, voittoa! Hän oli nyt kaksikymmentäkaksivuotias nuori tyttö. Tahi oikeammin nuori mies. Sillä oli jotain miehekästä siinäkin tavassa, jolla hän nyt poistui.
Mutta hehku ja tuli ei vielä ollut ehtinyt huoneesta häipyä, kun Rafaelin mielentila äkkiä putosi alas. Tuokiossa hän oli pitkällään sohvassa ja makasi siinä kuin haudan pohjalla. Hänestä tuntui, ettei hän enää voinut siltä sijaltaan nousta.
Mitä tulisi nyt hänen elämästään? Sillä elämällä on mukanaan unelma, joka on elämän sielu. Ja kun unelma on häipynyt, on elämä kuolleen ruumiin näköinen.
Tämän nyt siis oli se suuri tuska kehittänyt! Tänne siis olivat kaikki Ravnit ahdistaneet hänessä piilevän petoeläimen. Täällä se ei enää leikittelisi ja huvittaisi häntä, täällä se iskisi kyntensä häneen täydellä todella, viskaisi hänet nurinniskoin ja ahmisi hänen raikkaan verensä. Se loisti senkin olennosta, joka juuri poistui.
Mutta yhtä varmaa oli myöskin, että jos hän hylkäisi Angelikan, joutuisi tämä lapsineen turmioon. Ja silloin ei kukaan pitäisi häntä kunnian miehenä, ei edes hän itse.
Nyt viimeksikin Ranskassa, kun hän ei löytänyt lepoa eräässä suuremmassa työssä, jonka päämäärä näkyi suorastaan hämäränä, hän ajatteli usein: sinä olet ottanut elämän liian keveästi.
Ehkäpä nyt, jos hän täyttäisi velvollisuutensa, sälyttäisi hartioilleen rikoksensa sekä Angelikaa, itseään että muita kohtaan — ja kantaisi kuormansa kuin mies,… ehkäpä hän silloin kykenisi käyttämään kaikkia voimiaan?
Niin teki äitikin, — ja pääsi perille.
Mutta ajatus äidistä siirsi ajatuksen Heleneen, unelmaan. Se lensi nyt hänen luotaan kuin muuttolinnut syksyllä. Hän makasi jälleen haudassa ja tunsi ettei voinut enää nousta.