Mutta sitä hurjemmin hän rakasti Rafaelia. Hän riemuitsi sen johdosta, ettei Rafael välittänyt hänen liikehtimisestään huoneessa, vaan kääntyi panemaan viimeistä vaatekappaletta matkalaukkuun ja sulkemaan sitä. Silloin hän hiipi aivan Rafaelin viereen — murtuneena, tuskassa ja kurjuudessa niin suuressa, ettei Rafael ollut moista koskaan nähnyt, ei taiteessa eikä elämässä. Kasvot kauhun jäykistämät, silmät tuijottaen, koko olento liikkumattomana, ääneti vain kyynel kyyneleen jälkeen valui silmistä — nyyhkyttämättä. Hän tahtoi, hänen täytyi saada Rafael. Hän veti Rafaelia puoleensa kuin ahnas merivirta, se oli elämäntarpeen rakkautta, sen ilmaisua, sekä raivoa että epätoivoa uhkuen. Nyt Rafael sen käsitti.
Mutta hän pani vaatekappaleen paikoilleen ja sulki matkalaukun. Senjälkeen hän käveli pari kertaa edes takaisin huoneessa, ikäänkuin olisi ollut siellä yksinään, — ja sanoi että Angelikan pitäisi itsensäkin huomata että se oli mahdotonta.
"Etkö usko", vastasi tämä hiljaa, "että minä voin kantaa kaikki vaivannäöt sinun puolestasi? Niin että saisit työskennellä mielitöissäsi. Etkö sinä ole huomannut, että minä tulen toimeen sinun äitisi kanssa?" Rafael ei vastannut, mutta hänen täytyi itselleen myöntää että tämä oli totta. Angelika odotti hetken ja jatkoi sitten: "Ja Hellebergene… tunnenhan minä senkin, minähän olen sukua rovastille ja olen käynyt siellä. Minähän olisin niin sopiva hoitamaan siellä kaikkea, — etkö usko? Entä sementtikaivosi, lisäsi hän, "minähän olen senkin puuhan etunenässä, niin ettei sinun siinäkään tarvitsisi nähdä vaivaa."
Hän sanoi tämän kaiken hillitysti, lyhyesti. Hän oli hiukan sorakielinen, ja tämä seikka toi hänen puheeseensa jotain omituisen avutonta.
"Älä kuitenkaan matkusta vielä tänään — ajattele vielä asiaa!" lisäsi hän ja itki jälleen hyvin katkerasti. Rafaelista tuntui että hänen täytyi ruveta lohduttelemaan.
Angelika tuli häntä vastaan, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja painalsi hänet koko epätoivoonsa ja himoonsa. "Älä matkusta, älä matkusta!" — —
Hän tunsi että Rafael lämpeni. "En koskaan ole antautunut kenellekään senjälkeen kun jäin leskeksi", hän kuiskasi — "ja huomaathan sinä itsekin —" hän painoi päänsä Rafaelin olkapäätä vasten ja nyyhkytti, nyyhkytti.
"Tämä kaikki tulee niin äkkiä minun päälleni" sanoi Rafael. "Minä en voi —"
"Niinpä siis mieti!" keskeytti Angelika kuiskaten ja suuteli häntä nopeasti, "Oi, Rafael", - hän kietoutui hänen ympärilleen, sytytti hänet tuleen.
Joku koputti oveen, he hypähtivät erilleen. Se oli mies, jonka piti tulla noutamaan tavaroita.