Rafaelin luottavaisuus oli Angelikan käsissä kuin lapsi kotkankynsissä. Mutta se ei pysynyt niissä kauan.
Ajan mittaan Angelika nimittäin ei tässä, yhtä vähän kuin muussakaan, saattanut noudattaa suhteellisuutta ja johdonmukaisuutta. Hän ei muistanut seuraavana päivänä mitä oli sanonut edellisenä, sillä joka päivällä oli tässä suhteessa omat tarpeensa, ja hän puhui vain kuinka tarve kulloinkin vaati. Rafaelilla sitävastoin oli erinomainen muisti, ja hänen matemaattiset kykynsä alkoivat suurella varmuudella järjestellä todistusaineistoa Angelikaa vastaan. Angelikan lahjat olivat enemmän sukkeluutta ja tarmokkuutta kuin mitään muuta; niillä ei ollut perää eikä pohjaa eikä yhtenäisyyttä ja ne noudattivat kaikessa hänen intohimojensa käskyjä. Senvuoksi saattoi Rafael milloin tahansa murtaa hänen vastustuksensa. Mutta joka kerta kun näin tapahtui, kävi selvästi ilmi että Angelika oli taas tehnyt syntiä mustasukkaisuudessaan, ja tämä imarteli Rafaelin turhamaisuutta, joka määräsi, ettei tuommoista pitänyt kovin ankarasti tuomita eikä ottaa niin vakavalta kannalta.
Ehkäpä Rafael myöhemmin sai enemmänkin selville. Mustasukkaisuus oli nimittäin vain yksi niistä verhoista, joihin Angelikan levottomuus pukihe. Itse levottomuus pulppusi useammista lähteistä, juontui useampien hermosolujen kapinallisuudesta.
Angelikalla nimittäin oli menneisyys ja hänellä oli hairahduksia. Mutta molemmat nämä asianhaarat hän oli nyt kieltänyt ja eli senvuoksi alinomaisessa pelossa, että joku saattaisi kertoa jotakin Rafaelille. Sillä jos jotakin, nyt vainuttiin, niin käsitti hän että se tapahtui häntä vastaan. Kaikki riippui vain siitä mitä Rafael sai tietää, s.o. kenen kanssa Rafael joutui tekemisiin. Nimettömistä kirjeistä hän ei välittänyt, koska ei Rafaelkaan niistä välittänyt; mutta lisäksihän saattoi julkisesti esiintyä ilkeitä ihmisiä salamielisine viittauksineen.
Hän huomasi että Rafaelkin osittain alkoi karttaa lukuisia ystäviään; hän ei ymmärtänyt mistä syystä, vaikka syy oli se että Rafaelkin tunsi, että nämä tiesivät Angelikasta enemmän kuin hänen itsensä oli hyvä tietää. Hän huomasi että Rafael keksi nerokkaita verukkeita välttyäkseen näyttäytymästä hänen kanssaan ulkosalla. Tämänkin hän selitti väärin; hän ei ymmärtänyt että Rafael omalla tavallaan pelkäsi yhtä paljon kuin hänkin ihmisten puheita. Hän luuli että Rafael alkoi etsiä toisten naisten seuraa. Jollei ympäristössä syntynyt mitään muuta, niin syntyihän ainakin juoruja. Ja tästä syystä hän alkoi ilkeästi vainota jokaista, jonka kanssa Rafael vain joutui puheisiinkaan; jos nämä olivat saattaneet hänet epäluulonalaiseksi, niin joutuivatpa nyt itse samaan kadotukseen!
Hänellä oli hairahduksia, joita ei voinut tehdä olemattomiksi, puuttui vain että hän alkoi niitä kartuttaa. Ja hän kartutti niitä kiihkolla, joka olisi ansainnut paremmankin tarkoitusperän. Talossa elettiin upeata elämää, pöytä oli alinomaa avoin ja rikkaasti katettu; muutenhan ei Rafael viihtyisi kotona, hän sanoi, ja ehkäpä ajattelikin. Hänen itsensä taas täytyi olla kaupungin hienoimmin puettuja naisia, sitähän vaati hänen alinomainen kamppailunsa yksinoikeudesta Rafaeliin. Tietysti hän sai kaikki "melkein ilmaiseksi tahi ainakin maailman parhaalla kaupalla". Aina oli joku, joka "melkein lahjoitti sen".
Rafael ei tiennyt kuinka paljon rahaa hän ansaitsi, ehkä juuri senvuoksi että Angelika alinomaa tarvitsi milloin yhteen milloin toiseen. Aluksi hän aikoi lähteä ulkomaille, mutta vaimo, joka ei osannut kieliä, ja suuri perhe —! Täällä kotona — sen hän pian sai huomata — ei hänellä enää ollut rahtuakaan ihmisten luottamusta, hän ei voinut aloittaa mitään suurempaa, tahi odotti hän ennenkuin teki ratkaisevan päätöksensä. Väliaikoina hän toimitti milloin mitäkin. Ja tämä oli usein ala-arvoista työtä. Sekä ikävystyneenä että tehdäkseen paljon hän alkoi laskea käsistään keskinkertaista — ja jatkoi siten.
Aina hän lohduttautui sillä että tämä tapahtui vain "toistaiseksi". Hänen tieteelliset harrastuksensa ja keksijävoimansa eivät päässeet pitkällekään hänen nykyisen elämäntaakkansa painaessa. Mutta niiden täytyi päästä kuitenkin! Nuoruuden turmiollisella kuvittelukyvyllä hän punnitsi sekä aikaa että voimiaan; sen vuoksi hän ei itsekään enää huomannut, että suuri perhe ja suuri talous painoivat häntä yhä alemmas ja alemmas.
Jos vain saisin rauhaa, hän ajatteli, niin kestäisin kaiken ja vielä enemmänkin. Hän tunsi omaavansa suuria voimia.
Mutta rauhaa hän ei saanut koskaan. Nyt nimittäin tulemme pahimpaan elikkä oikeastaan tulokseen kaikesta mitä edellä on tapahtunut. Angelikan ikuinen levottomuus synnytti ikuisen taistelun. Osaksi ei Angelika kyennyt lainkaan hillitsemään itseään. Mielialan, epäluulon, kireyden täytyi purkautua, ja hän käytti tähän jokaista pienintäkin tilaisuutta. Osaksi taas ja erittäinkin tuo ainoa, koko elämää hallitseva tuska Rafaelin menettämisestä ajoi hänet yhä kauemmaksi siitä mitä hänen olisi pitänyt tehdä antaakseen rauhaa. Hän laski talouden menemään sekaisin, antoi lasten olla omissa oloissaan; hänen joutilaat voimansa suuntautuivat kokonaan Rafaelin kimppuun; hänen mustasukkaisuutensa, pelkonsa ja hairahduksensa syöpyivät Rafaelin luomisintoiseen sieluun, hävittivät hänen hyvän tuulensa, tuhosivat hänen kauneudenrakkautensa ja luomispakkonsa.