Rafaelilla oli erikoisesti muuan suuri aate, jonka kanssa hän usein kamppaili pääsemättä sen herraksi. Taistelu oli alkanut eräänä päivänä Hellebergenen kukkulalla ja sitä oli jatkunut koko kesän. Ja kummallista kyllä — eräänä päivänä hän istui tehden jotakin ikävystyttävää työtä ja Hellebergene ja Helene olivat hänen edessään kevätauringon loisteessa… silloin aate antautui itsestään, korkeana, hymyilevänä — ja hän oli taas oma itsensä. Silloin hän pyysi: "Anna minun nyt olla rauhassa kuukauden päivät; tässä on rahaa; minulla on nyt syntymässä jotakin; minä tahdon ja minun täytyy saada olla rauhassa! Yhdessä kuukaudessa minä pääsen niin pitkälle että näen, onko aatteeni toteuttamisen arvoinen. Tämä aate ehkä pelastaa meidät kaikki."
Viimeinen lause oli semmoista, jota Angelika ymmärsi. Ja nyt Rafael sai rauhaa. Hänellä oli konttori kaupungilla, mutta usein hän toi paperinsa kotiin illalla, sillä saattoi tapahtua, että hänelle valkeni jokin asia hänen paraikaa jouten istuessaan tahi maatessaan. Angelika hoiti häntä hyvin, jopa istuutui portaalle hänen ovensa eteen estääkseen meluamista läheisyydessä, kun Rafael nukkui päivällisuntaan. Tätä kesti kokonaista neljätoista — 14 — päivää. Silloin tapahtui että Rafael meni kävelemään ja että Angelika tutki hänen papereitaan ja löysi piirustusten ja arviolaskelmain ja kirjeiden seasta kerrankin jotakin. Se oli Rafaelin käsialaa ja kuului:
"Hänessä oli enemmän äitiä kuin rakastajatarta, enemmän rakkauden huolenpitoa kuin sen nautintoa. Tunteiltaan niin rikkaana hän ei olisi tuhlannut sitä sinulle yhdellä kertaa, vaan äidillisesti jakanut sinulle sitä koko elämäsi ajan. Ryöppyilevän kosken asemesta purjehduskuntoinen virta. Hänen rakkautensa oli syvää, hiljaista ihastusta, ei myrskyä. Sinä olit yksi ja hän oli yksi; yhdessä olisimme me tulleet voimakkaammiksi kuin rakastuneet tavallisesti ovat."
Siinä oli enemmänkin, mutta Angelika ei raivoltansa voinut lukea enempää. Oliko Rafael itse sepittänyt tuon kaiken, vai oliko hän vain kopioinut sen jostakin.
Siinä ei ollut ainoatakaan korjausta, joten oli luonnollista että hän oli sen kopioinut. Mutta joka tapauksessa siitä ilmeni missä Rafaelin ajatukset liikkuivat.
Rafael tuli ääneti kotiin, meni suoraan huoneeseensa ja sytytti kynttilän jo ennenkuin ehti saada päällystakkia yltään. Ja seisaaltaan hän kirjoitti paperille pari kaavaa, avasi erään kirjan, istuutui tuoliinsa ja teki nopeasti laskelman.
Silloin Angelika tuli, kumartui aivan lähelle hänen kasvojansa ja sanoi kaameasti: "Kas sinäpä olet aika poju! Nyt minä tiedän mitä sinulla on tekeillä. Kas tässä! Tässä ovat sinun salaiset ajatuksesi — sen emakon luona!"
"Emakon!" karjahti Rafael. Suuttumus sen johdosta että häntä oli häiritty, että Angelika oli nuuskinut hänen papereitaan, että Angelika oli löytänyt juuri tämän, ja lopuksi raa'asti lausuttu häväistyssana hienoimmasta mitä hän tiesi olevan olemassa, ja ennen kaikkea koko odottamaton hyökkäys vei hänet kokonaan pois suunniltaan:
"Mitä sinä uskallat —! Ketä sinä tarkoitat —?"
"Oh, elä sinä teeskentele, ukkoseni. Luuletko sinä etten minä ymmärrä että se tarkoittaa sitä, joka maleksi siellä kartanossa sinut saadakseen?"