Angelika näki että tämä puri. Sitten hän jatkoi: "Sitä kuvatusta, joka jo lapsena oli suhteissa vanhaan mieheen."
Samassa Rafael jo kuristi häntä kurkusta ja painoi hänet pitkälleen sohvaan, otettaan hellittämättä. Hän ei saattanut hengittää, hän näki Rafaelin kasvot aivan omiensa yläpuolella, niillä värähteli kuolemanraivo. Voima, viileys, jommoista hän ei ollut voinut aavistaakaan, tuijotti häneen nauttien tiedosta että voi tappaa hänet. Raivokkaan kamppailun jälkeen vaipuivat Angelikan kädet velttoina sivuille ja hänen tahtonsa niiden keralla, vain silmät olivat selko selällään pelosta ja uteliaisuudesta,… uskaltaisiko hän todellakin? Kyllä, hän uskalsi. Angelikan silmissä musteni ja jäsenet alkoivat värähdellä…
"Sinä olet ottanut minun omenani, kuuletko", kuului samassa lapsen ääni viereisestä huoneesta, hento, lepertävä ääni. Se kaikui tänne ulkoa, viattomimmasta rauhasta mitä on maan päällä. Ja se pelasti Angelikan hengen.
Rafael syöksyi ulos. Ja kun hänestä luopui tuo, joka ikäänkuin takaapäin oli ottanut haltuunsa kaikki hänen voimansa ja käyttänyt häntä kuin ratsastaja hevostaan, ei hän oikeastaan pelästynyt; tyydytyksen tunne sen johdosta että Angelika vihdoinkin oli saanut tuta hänen voimaansa, oli siksi suuri.
Mutta vähitellen tapahtui käänne. Mitä, jos hän olisi tappanut
Angelikan! Ja olisi joutunut elinkautiseen vankeuteen — —!
Oliko tämä mahdollisuus tullut hänen elämäänsä? Voiko tämä tapahtua toistamiseen?
Ei, ei, ei, kuului vastaus. Ei, ei, ei! — Kummallista: hän alkoi sääliä Angelikaa. Kuinka kauhea Angelikan olo mahtoikaan olla ennenkuin hän voi tulla niin ilkeäksi ja ennenkuin hän voi ajatella niin ilkeästi viattomista ihmisistä! Ja kuinka pahalta Angelikasta mahtaa tuntua ollessaan tällainen häntä kohtaan, jota rakastaa ylitse kaiken, joka on ainoa, minkä hyväksi hän elää! Pitkän pitkä laskelma seurasi — siinä oli hänen vikojaan, Angelikan vikoja ja muiden vikoja — ja se vilvoitti ja se järjesti ajatukset. Parin tunnin kuluttua hän jo kykeni menemään kotiin, jossa löysi Angelikan itkun raukaisemana vuoteessa, valmiina ensi hetkessä kietomaan kätensä hänen kaulaansa. Hän kumartui Angelikan puoleen sadoin anteeksipyynnöin, sanoin, suudelmin, syleilyin.
Mutta tämän näytelmän mukana pakeni aate tipo tiehensä! Sen synnyinhetken korkeaa hiljaisuutta oli häiritty; Rafael ei saanut sitä enää myöhemmin kiinni. Ja pian hänestä tuntui vastenmieliseltä ajaa sitä sen enempää takaa; hän sulki sen ajatusuoman kokonaan — ja ryhtyi jälleen ansaitsemaan rahaa. Tarjolla oli juuri jokin työ, jonka Angelika oli vainunnut.
Taas takaisin loppumattomaan kulumiseen; nyt vihdoinkin alkoi tulla hämmennystä: kuormajuhdaksi alennetun ajeluhevosen sekaannusta. Tämä pahensi kotoisia näytelmiä. Yhteentörmäyksillä ei ollut ylipäänsä enää rajoja. Eikä liioin enää tarvittu sanoja niiden syntymiseksi; liike, ilme, jopa vaikeneminen sen johdosta mitä Rafael sanoi, riitti esiinkutsumaan mitä hirveimmän mylläkän. Ennen he muiden ihmisten läsnäollessa olivat hävenneet; nyt oli samantekevää olivatko he yksinään vai eivätkö. Ennenpitkää ei Rafael, mitä sanojen karkeuteen tahi taisteluaiheiden mitättömyyteen tulee, ollenkaan jäänyt jäljelle Angelikasta, pikemmin päinvastoin. Hänen vapaa mielikuvituksensa ja luomisvoimansa pursuivat nyt ilmoille tällä alalla. Täällä ne heittivät kuperkeikkoja, täällä ne polkivat lokaan monia elämän kauniita lahjoja. Täällä Rafael ylipäänsä luopui toivomasta minkäänlaista onnea edes päiväkseen.
Hänen kaipauksensa ja kärsimyksensä juoksivat kilpaa hänen intohimoisuutensa kanssa. Milloin olivat edelliset, milloin jälkimmäinen vähän edellä. Epätoivon aihe oli aina sama: että hänelle oli voinut käydä näin. Entä jos karkaisi? Siitäkään ei voisi tulla mitään. Suhde oli alunpitäen; vedonnut hänen rehellisyyteensä ja kunniantuntoonsa, lapset olivat tulleet hänelle hyvin rakkaiksi, ja hänen äitinsä esimerkki sanoi hänelle: kestä loppuun, kestä loppuun! Ihmisten yksimielisen ennustuksen, että tämä avioliitto purkautuisi yhtä nopeasti kuin se oli solmittukin, hän tahtoi saattaa häpeään. Sitäpaitsi: nythän hän tunsi Angelikan liian hyvin tietääkseen, ettei hän ehtisi saada eroa Angelikasta ennenkuin tämä puukko kädessä olisi nylkenyt hänet. Hän ei päässyt irti.