Alusta alkaen oli tässä kysymys kunniasta ja velvollisuudesta. Kunniasta ja velvollisuudesta lasta kohtaan, jonka piti tulla — mutta jota ei tullutkaan.
Tässä piti tehdä kauhea syytös. Mutta keskellä murhenäytelmää tapahtui niin hupaisesti, että syytös hyvin kätevästi käännettiin häntä itseään vastaan! Angelika voi kyllä todistaa kykenevänsä lapsia saamaan; mutta todistakoon Rafael itsestään samaa! Jos Angelika oli erehtynyt, niin oli syy Rafaelin! — Rafael ei lopuksi enää uskaltanut mainita asiasta, sillä silloin hän aina sai kuulla huikentelevasta nuorenmiehen-elämästään; tämä elämä oli syynä siihen ettei Angelika saanut lapsia!
Mitä kauemmin tätä elämää kesti, ja mitä tunnetummaksi se tuli, sitä käsittämättömämmältä ihmisistä tuntui, ettei liitto purkautunut. Ja käsittämättömältä se tuntui Rafaelistakin toisinaan, unettomina öinä. Mutta niinhän on, että se joka tekee tuhannen pientä kapinaa, ei kokoo voimiaan yhteen ainoaan suureen. Loppumaton taistelukin sitoo, sillä siihen tarvitaan kaikki voimat.
Rafael alkoi köyhtyä. Kaikin tavoin kuluttava yhdyselämä ja ankara työnteko sen ohella sai aikaan, ettei hän ansainnut enempää kuin päiväisen tarpeen. Vähitellen hänestä luopui sekä aloitekyky että tahto.
Hänen olonsa muuttui kummalliseksi: hänellä oli hallusinatsioneja, näkyjä. Hän näki niissä itsensä, isänsä, äitinsä, — kaikki kuvat olivat mieltä järkyttäviä. Unissaan hän näki mitä hirveintä; hänen käyttämätön mielikuvituksensa ja joutilas luomisvoimansa kostivat tällä tavoin. Ja tämä kaikki uuvutti häntä.
Hän ihaili Angelikan tukevaa terveyttä. Angelikalla oli petoeläimen ruumiinrakenne ja elintoiminnat. Mutta kuitenkin saattoi Rafael hänessäkin huomata muutoksia — ainaiset taistelut ja sovinnon teot toivat niin monenlaisia seikkoja näkyviin. Angelika ei valittanut sanallakaan — sellaista hän ei osannut —; mutta hän itki ja heittäytyi surunsa valtaan niin täydelleen kuin vain epätoivoisin ihminen voi tehdä. Hänen luontonsa oli väkevä ja hänen rakkaudentaistelussaan ei ollut uskoa. Elämäntäyteyden kauneutta tässä kaikessa oli, jopa silloinkin kun hän oli häijyimmillään; hurjan ihmissielun vapautuminen kahleistaan heijasti traagillista valohohdetta.
Eräänä päivänä Rafael tapasi sukulaisensa virastonpäällikön. Tavallisesti he karttoivat toisiaan, mutta tänään tämä pysähdytti hänet. "Kuulehan Rafael", sanoi pieni, hento mies hermostuneesti liikehtien, "minä olin menossa sinun luoksesi."
"No, mistä on kysymys?" —
"No niin, minä näen, että sinä aavistat sen. Äidiltäsi on tullut kirje."
"Äidiltä —!"