He eivät äidin kanssa olleet vaihtaneet sanaakaan aina siitä lähtien kun äidin viimeinen sähkösanoma saapui.
"Se on pitkä kirje. Mutta hän on pannut ehdon."
"Hm, hm, vai ehdon."
"Niin, älähän nyt suutu, ei se kannata. Se on vain se, että sinun on matkustettava pois kaupungista, mihin vain itse tahdot, kunhan menet rauhalliseen paikkaan. Ja siellä tulee sinun lukea se."
"Sinä kai tiedät mitä se sisältää?"
"Minä tiedän mitä se sisältää. Takaan sen".
Rafael ei ymmärtänyt, mitä toinen tällä tarkoitti, eikä liioin, miksi tämä näytti olevan niin järkytetty. Mutta sama tila tarttui häneenkin. Jos hänellä olisi ollut rahoja ja jos hänellä juuri tänään olisi ollut vapautta, niin olisi hän matkustanut heti. Mutta hänellä ei ollut rahaa — enempää kuin hän tarvitsi tämäniltaiseen juhlaan. Hänellä oli jo pääsyliput taskussaan. Hän oli luvannut viedä Angelikan juhlaan, ja lupauksensa hän tahtoi pitää, sillä se oli annettu suuressa sovintokohtauksessa. Valkea silkkileninki oli ollut näiden viimeisten rauhallisten päivien öljypuunlehti. —
Angelika olikin harvinaisen sievä, kun hän illalla astui suureen juhlasaliin miehensä käsikynässä, korkeana ja täyteläisenä. Hän tunsi tunnelman; hänen nopeat silmänsä mittasivat lämpötilan. Varmalla ylevyydellä hän ohjasi joko sinne, missä tahtoi iloita, tahi sinne missä halusi suuttua.
Rafael ei ollut varma. Ylipäänsä hän ei ollut halukas esiintymään Angelikan kanssa julkisissa tilaisuuksissa, ja viime aikoina oli Angelika suorastaan valinnut julkisia paikkoja kohtauksilleen. Ja lisäksi Rafaelia hermostutti ajatus, mitä äidillä mahtoi olla hänelle sanomista. Vähän ennen lähtöä hän oli koettanut lainata rahaa kahdeltakin taholta, mutta oli kummastakin saanut anteeksipyyntöjä, mutta ei rahaa. Se oli nöyryyttänyt kovasti. Tämä levoton tila aiheutti, että hän (niinkuin hermostuneet niin usein) tuli yltiöpäiseksi, jopa päätti huvitella aika tavalla. Ja jotta aivankuin pieni pilkahdus entistä onnea välkähtäisi hänelle sinä iltana, tapasi hän ystävänsä ja sukulaisensa ulkomailta, Hans Ravnin — nuorine baijerilaisine rouvineen. He olivat juuri saapuneet kaupunkiin. Kaikki kolme ihastuivat tavatessaan toisensa. "Muistatko sinä", sanoi Hans Ravn, "kuinka monta kertaa sinä lainasit minulle rahoja, Rafael?" Hän veti Rafaelin syrjemmäs. "Nyt minä uin pinnalla, minä olen rikkaissa naimisissa ja vieläpä kaikkein rakastettavimman ihmislapsen kanssa. — Voi, jospa tuntisit hänet!" — "Ja kaunis näkyy hän myös olevan!" — "Ja kaunis on hän myöskin — — ja tulinen. Minä olen, niinkuin näet, Norjan onnellisin mies." Vedet nousivat Rafaelin silmiin. "Etkö sinä ole onnellinen, Rafael?" — "En aivan niin onnellinen kuin sinä." Hän meni puhumaan erään toisen tuttavan kanssa, — mutta palasi sitten takaisin. — "Sinä sanoit, Hans, että minä usein lainasin sinulle rahoja — — —" Tarvitsetko? Tahdotko sinä, Rafael? Kuinka paljon? — Voitko luovuttaa 200 kruunua?" — "Tässä saat ne! — Ei, tulehan, niin otamme samppanjaa tapaamisen kunniaksi! — Ei, rouvia emme ota mukaan", lisäsi hän kun Rafael katsoi sinne, missä nämä keskustelivat. "Niin, emme ota rouvia mukaan!" nauroi Rafael, hän ymmärsi tarkoituksen, ja nyt hän tahtoi käyttää vapauttaan.
He saapuivat takaisin saliin hilpeinä, suuriäänisinä, ja Rafael kutsui nuoren rouva Ravnin tanssiin. Tämän kaunis olemus, raikas leikillisyys ja erikoisesti ihastus miehensä sukulaisiin sai Rafaelin heti valtoihinsa. Seuraavankin tanssin he tanssivat yhdessä, ja senjälkeen he hymyillen keskustelivat. — Myöhemmin illalla, kun piti käydä illalliselle, löysi kumpikin ystävyksistä puolisonsa. He tahtoivat istua yhdessä. Rafael näki jo kaukaa, että Angelikan kasvot olivat yhtä ainoata myrskypilveä. Hän raivostui tästä sanomattomasti, sillä näin aiheettomasti ei häntä oltu koskaan syytetty. Ja ettei hän koskaan saanut tuntea jakamatonta, ehjää iloa! Mutta hän tyytyi vain huomauttamaan: "Nyt minä pyydän, että sinä käyttäydyt ihmisiksi." —