Mutta sitä ei Angelika lainkaan aikonut tehdä. Rafael oli jättänyt hänet paikoilleen istumaan, kaikki näkivät sen; hänen täytyi saada kostaa. Hans Ravnin — ja varsinkaan tämän rouvan — hilpeyttä hän ei voinut sietää; sitten hän iski — kerran, kaksi kertaa, kolme kertaa ja joka kerralla Hans Ravnin kasvojen ilme muuttui yhä kummastuneemmaksi. Rajuilma olisi kenties mennyt täysin puhkeamatta ohitse, sillä Rafael väisti iskut joka kerta, jopa hän teki niistä hyväntahtoista pilaa, niin että seurue tuli hyvälle tuulelle, ja silloinhan mikään ei pure.
Mutta Angelika koetti toista keinoa. Kuten on kerrottu, oli hänellä ärsyttäviä ilmeitä, merkkejä ja liikkeitä, jotka vain Rafael tunsi. Näillä hän alkoi nyt. Sitten hän pilkkasi Rafaelille kaikkea mitä muut sanoivat, ja erittäinkin mitä Rafael sanoi. Rafael ei voinut olla katsomatta häneen, ja joka kerta sattui pisto — kunnes Rafael keskellä toisten hilpeyttä — ja kaikella sanaan liittyvällä sydämellisyydellä ja rakastettavuudella sanoi hänelle: "Senkin vanha tamma!" — "Tamma, was ist das?" kysyi ulkomaalainen rouva, silmät lystikkäässä väikkeessä. Tämä muutti aseman määrättömän koomilliseksi, jopa itse Angelikankin täytyi hymyillä, ja kaikki luulivat, että tilanne nyt oli korjaantunut lopullisen ja viho viimeisen kerran.
Ei, — vaikka ilmetty saatana olisi istuutunut heidän keskelleen, niin Angelika ei antanut perään. Keskustelu vilkastui jälleen, ja juuri kun se oli vilkkaimmillaan, puhalsi hän sille, mille muut hymyilivät, — ja sen huomasivat kaikki. Seurue tuli hämilleen Rafael loi häneen raivokkaan silmäyksen, ja silloin puhalsi hän taaskin: "Senkin nulikka!" hän sanoi. Tästä alkaen Rafael antoi kiihkeitä vastauksia. Tästä lähtien hän ei jättänyt ainoatakaan elettä kostamatta, — kovasti, ilkeästi kostamatta. Hän muuttui vielä pahemmaksi kuin Angelika. — "Mutta Jumala varjelkoon", sanoi lopulta kiltti Hans Ravn, "kuinka sinä oletkaan muuttunut, Rafael!" Ja Hansin rouvan ihanissa, rakastettavissa silmissä oli ilme, jota Rafael ei sittemmin koskaan unohtanut. Rafael kalpeni kovasti. "Ja, ich kann es nicht mehr aushalten", sanoi nuori rouva Ravn, kyynelet kihosivat hänen silmiinsä ja hän nousi pöydästä. Mies nousi heti myöskin ja vei hänet pois. Rafael ja Angelika jäivät istumaan paikoilleen, lähinaapurit katselivat heitä ja kuiskailivat keskenään. Häpeissään ja raivoissaan loi Rafael katseensa Angelikaan, — joka nauroi. Rafaelin silmissä muuttui kaikki punaiseksi, hän tunsi hurjaa halua kuristaa Angelikan tässä kaikkien nähden. Niin, kiusaus sai hänet siinä määrin valtoihinsa, että hän uskoi ihmisten huomaavan mitä hän aikoi. "Ettekö voi hyvin, Kaas?" kuuli hän jonkun sanovan vierellään. Hän ei jälestäpäin muistanut kuka oli kysyjä, tahi vastasiko hän, ei myöskään kuinka hän tuli ulos. Mutta vielä kadullakin hän ajatteli mitä suurimmalla mielen nautinnolla, minkälaista olisi kuristaa Angelika, — taas nähdä hänen kasvojensa muuttuvan sinisiksi, nähdä hänen käsiensä velttoina vaipuvan sivuille, hänen silmänsä selkoselällään kauhistuksesta. Sillä kuitenkin hän kerran tulee sen tekemään! Hänen elämänsä tulee päättymään vankilassa, se kuului hänen luonteeseensa yhtä varmasti kuin että hänellä oli insinöörilahjoja, jotka hän oli hukannut.
Neljännestuntia myöhemmin hän seisoi tähtitornin luona. Hän etsi taivaalta tähtiä, mutta taivas oli pilvessä. Hän tunsi olevansa niin hikinen, että vaatteet tarttuivat ruumiiseen kiinni, ja kuitenkin hän samalla haavaa tunsi että häntä palelsi. Tämmöinen tulevaisuus sinua odottaa, sinussa hyytyy kaikki.
Silloin tapahtui, että uusi — siihen saakka käyttämätön voima, joka oli ollut kätkössä kaiken muun alla — purkautui ilmoille ja otti ohjaajavallan. "Sinä et enää saa mennä kotiin hänen luokseen. Nyt se on lopussa, poika; nyt en siedä sitä enää enempää!"
Mitä se oli —? Mikä ääni se oli? Se kuului tulevan aivan kuin hänen ulkopuoleltaan. Oliko se hänen isänsä ääni? Miehen ääni se oli, ja se sai hänen ajatuksensa selvenemään ja mielensä rauhoittumaan. Hän kääntyi, hän meni suoraan lähimpään hotelliin tuntematta tuskaa, arvelematta hetkeäkään. Jokin uusi alkaa nyt. Ja senjälkeen hän nukkui sikeästi kolme tuntia, ensikerran pitkistä ajoista unien vaivaamatta.
Sitten hän nousi. —
Seuraavana päivänä edellä puolisten hän istui Ejdsvoldin aseman pienessä lasipaviljongissa. Äidin kirjepinkka oli avonaisena hänen edessään; siinä oli suuri joukko papereita, ja nyt hän oli lukenut ne lävitse.
Luonto harmaan kylmänä syyssumussa; harjanteita ei vielä näykään. Taontaa tehtaissa oikealla ja siihen sekoittunutta ratasten räminää sillalta, junan vihellys vasemmalta, kahvikuppien kilinää sisältä ravintolasta — näkyjä ja ääniä, jotka porisivat luetun tekemän vaikutuksen ympärillä. —
Siitä alkaen kuin hänen äitinsä sai kuulla, ettei Angelika ollutkaan ollut raskaana, ryhtyi hän keräämään Angelikasta kaikkea, mikä vain oli mahdollista saada käsiin. Kaikkialla läsnäolevan ja peräti sitkeän suvun avulla olikin tämä onnistunut niin laajassa mitassa ja semmoisin yksityisseikoin, ettei kukaan tutkintotuomari olisi päässyt niin pitkälle. Tässä oli nyt kirjeitä, selvityksiä, monia todistajia, jotka tarvittaessa halusivat mennä asiastaan valalle; vielä oli siinä Angelikan alkuperäisiä kirjeitä, ajattelemattomia kirjeitä, jollaisia tämä intohimoinen ihminen kaikista laskelmistaan huolimatta saattoi kirjoittaa, tahi myös hyvin harkittuja kirjeitä, jotka olivat kokonaan ristiriidassa jonakin toisena aikana kirjoitettujen harkittujen kirjeitten kanssa. Nämä asiakirjat olivat vain osia äidin laajoista tutkimuksista. Se oli siis äiti, joka oli ohjannut muitten vainua ja sitten koonnut kaiken kokonaisuudeksi. Matemaattisella tarkkuudella oli tässä järjestettynä kaikki mitä tiedettiin ja myöskin mitä ei tiedetty, mutta mikä oli hyvin todennäköistä. Ei ainoatakaan huomautusta oltu liitetty, ei ainoatakaan suorastaan Rafaelille kohdistettua sanaa.