Se osa näistä tiedoista, mikä koskee Angelikan menneisyyttä, ei kuulu meihin. Se osa, joka koski hänen suhdettaan Rafaeliin, alkoi todistuksella että ne nimettömät kirjeet, jotka aikoinaan olivat estäneet kihlauksen Helenen kanssa, olivat Angelikan kirjoittamia. Tämä ainoa ilmoitus kaiken edellä kuvatun kera antaa aavistuksen siitä valtavan nöyryyttävästä tunteesta, joka nyt otti Rafaelin valtoihinsa. Mikä hän oli, jota voitiin tuolla tavalla vetää nenästä ja joka voitiin tappaa kuin vangittu eläin? Kuinka kaikki se, mikä hänessä oli huonoa sekä kaikki se, mikä oli hyvää, saattoikaan viedä hänet näin pitkille harhapoluille? Kuin tolkuton mielipuoli oli hän juossut syrjään; hän ei ollut nähnyt eikä ajatellut mitään, ennenkuin hän oli loitolla kaikesta, mikä oli hänen omaansa ja kaikesta mikä oli hänelle rakasta.
Hän istui tässä taas saman ankaran hikoilun ahdistamana kuin viime yönä; häntä alkoi kauheasti vilustaa. Senvuoksi hän juoksi huoneeseensa ja lukitsi paperit matkalaukkuunsa. Sitten hän juoksi pois, hyppäsi maantieltä ja kiisi metsiin päin. Ihmiset pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan tuon pitkän miehen jälkeen.
Mutta hän, joka juoksi, toisti itsekseen: "Mikä sinä olet, poikani, mikä sinä olet?" Pian kysyi hän sitä samaa puutarhoilta, joita oli täällä niin runsaasti, sitten yksityisiltä puilta. Jopa hän lopuksi kysyi sitä sumultakin, joka juuri pakeni mailta: "Mikä minä olen, — voitko sanoa sen minulle?" Märkä, liukas ruohokenttä makasi puoleksi kuihtuneena ja ärsytti häntä. Perunapellot, jotka olivat mustia sadonkorjuun jälkeen, kynnetyt peltomaat, varisseet lehdet ärsyttivät häntä.
Sinä et saa olla se mikä sinä olet; sinä et saa tehdä sitä, mitä sinä osaat tehdä; sinusta ei voi tulla sitä, mitä sinusta piti tulla!
Niinkuin sinä — niin teki sinun äitisikin sinun edestäsi. Poikkesi sivutielle. Ja sinun isäsi niinikään. Suoraan, suoraan tiheikköön! Kuka tietää, eivätkö heidän äitinsä ja isänsä tehneet samoin heidän puolestaan. Tässä on suuren perheen vesa, josta ei koskaan tule sitä, mitä siitä piti tulla. Jokin erikoinen vie meidät kaikki pois tieltä, mutta jokainen meistä joutuu harhaan. Minkätähden käy niin? Ja meillähän on sitäpaitsi suurempi tehtävä kuin useimmilla muilla. Mutta toiset ajavat selvää maantietä aina onnensa talon portille saakka, — me taas poikkeamme maantieltä ja menemme metsään — enkö ole metsässä nyt itse? Pois maantieltä ja metsään, niinkuin tottelisin sisäistä käskyä. Olenko tullut syvälle metsään? Hän näki ympärillään koivuja ja pihlajia ja muuta kellastunutta lehtimetsää. Se seisoi märkänä yltympärillä, ikäänkuin hänen suruaan odottaen. Niin, niin, se tahtoo nähdä minun riippuvan täällä — niinkuin Absalom riippui pitkästä tukastaan.
— Hän tuskin ehti saada tämän vanhan kuvan esiin, kun hän pysähtyi ja tunsi ikäänkuin väkevä käsi olisi tarttunut häneen; tästä hän ei saanut juosta pois, vaan piti ajatella perusteellisesti. Ja mitä syvemmin hän ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle tuli, että Absalomin tarina olikin hänen oma tarinansa.
Se alkaa kapinalla,… sillä se tietysti alkaa, se, joka johtaa pois valtatieltä, johtaa himoihin ja niiden tyydyttämiseen. Se on juuri niin. Sitten himot kasvavat korkeammiksi kuin kutsumus.
Sitten tapaukset vievät aloitteelta voiman. — — Mutta tekihän Davidkin kapinan. Miks'ei, hiidessä, David joutunut tukastaan riippumaan? Kyllä se kai oli vähintäin yhtä pitkä kuin Absalomin tukka. Oh, sehän oli niin täpärällä Davidillekin monta kertaa. Aina vanhuuteen saakka. Mutta Davidin keskittävät voimat olivat liian suuret. Hänen tarmonsa oli ja pysyi valtavan suurena; se alisti valtaansa kapinalliset voimat; ne saivat paeta hänen luotaan kauas himoihmisten luokse. Hänen elämässään sattui vain lomapäivähuvimatkoja, jotka antoivat sille runoutta. Kutsumusta ne eivät järkyttäneet. Ohoo, se oli Davidissa niin voimakas, että hän otti himot luokseen ja ravitsi itseään niillä! Ja kuitenkin oli niin täpärällä — monta kertaa!
Kas tätä juuri en minä, kurja kaksoisolio, osaa! Senvuoksi minä riipun. Pian on mies keihäineen minun kimpussani.
Nyt lähti Rafael juoksemaan tiheimpään metsään; todennäköisesti hän tahtoi paeta keihäsmiestä. Hän saapui alas kapeaan laaksonotkoon kahden suuren mäen välissä, ja siellä oli hyvin varjoisaa. Voi kuinka hänen oli jano, kuinka hirveästi jano! Hän pysähtyi ja mietti: kuinkahan saisin vähän juotavaa? Tuolla kuuluikin puron solinaa, ja hän läksi juoksemaan ääntä kohden. Samassa tuokiossa ilmestyi metsään aukeama. Hän ei mennytkään purolle, sillä aukeamassa oli jotakin, joka hämmästytti häntä. Aurinko oli tullut esiin ja valaisi puitten latvoja, jättäen syvät varjot alemmas. Näkikö hän jotakin? Hänestä tuntui, että hän näki oman itsensä — ei aivan aukeamassa, vaan sen reunalla, varjossa erään puun alapuolella. Hän riippui siellä hiuksistaan! riippui siellä ja heilui hiljaa, hän oli pitkä, mutta hänellä oli yllään lapsuutensa mekko ja tiukasti ruumiinmukaiset housut. Hän koetti kierittää tukkaansa vapaaksi; tukka oli punainen ja vanukkeinen. Mutta etäämpänä hän näki selvästi toisenkin riippumassa; se oli hänen äitinsä jäykkänä ja tahdikkaana, ikäänkuin heiluisi hän soiton mukaan. Ja, Jumala paratkoon, tuolla, vielä etäämpänä, riippui leveänä ja juurevana hänen isänsä harvoista, ohuista niskahaivenistaan ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja murheelliset niinkuin ne kuolinvuoteella olivat olleet. Ei muuten ollut niin kovin sääli kumpaakaan heistä, hehän olivat niin vanhoja; mutta häntä itseään oli kovin sääli, sillä hän oli niin nuori. Sitäpaitsi ei hänellä koskaan ole ollut mitään hyvää, ei edes lapsena. Jotakin, joka oli särjetty, oli ollut, jotakin, joka oli tehnyt hänet apeamieliseksi tahi joka oli peloittanut häntä, tahi piti häntä epävarmuudessa itsestään, alinomaisessa jännityksessä. Hän ei koskaan ollut saanut käydä käsiksi pääasiaan, hiljaisessa luonnollisessa rauhassa. Aina tuli jotakin tielle. Vain kerran tapahtui poikkeus — hänen tavatessaan Helenen!