Hänestä tuntui, että hän istui tytön kanssa venheessä lahdella, ilmassa säteili ja metsässä visersi, ja hän oli ylhäällä kukkulalla Helenen kanssa, mäntytaimistossa. Helene selitti, että niiden menestyminen riippui huolenpidosta. — —
Hän meni suoraan purolle juodakseen, asettui pitkälleen ja kurkoittihe veden puoleen. Silloin sai hän nähdä omat kasvonsa. Mistä se johtui? Niin paistoihan aurinko takaa, tietysti!
Omat kasvonsa hän sai nähdä. Herra Jumala, kuinka ne olivat tulleet isän kasvojen näköisiksi!
Tänä viimeisenä vuotena hän oli alkanut tulla kovasti isänsä näköiseksi, niin olivat ihmiset sanoneet. Hän näki selvästi, millä ilmeellä äiti sen sanoisi. Mutta iankaikkinen Jumala, oliko hänellä jo harmaa tukkakin? Oli, sitä oli jo viljalti; — niin tiheässä, ettei hänen tukkansa enää ollut punertava, vaan harmahtava! Sitä ei kukaan ollut sanonut hänelle. Oliko hän kärsinyt niin paljon? Ja niin vähän ennättänyt huomata sitä, että Hans Ravnin lause: "Kuinka sinä oletkaan muuttunut, Rafael!" säikähdytti häntä. Varmaankin hän oli oppinut olemaan tarkastelematta itseään tuossa ainaisessa tappeluelämässä. Siinähän ei punnittu sanoja enempää kuin tekojakaan. Ja sitten tuo ikuinen levottomuus. Tietysti hän ei ollut joutanut ottamaan huomioonsa kaiken vaikutusta häneen itseensä. Jos puro olisi ollut vähän syvempi, olisi hän antautunut sen vietäväksi. —
Hän nousi ja jatkoi kulkuaan, nopeasti, yhä nopeammin. Milloin tämän, milloin tuon hän näki riippuvan metsässä; hän ei enää uskaltanut katsella sivuilleen. Ja olikos se mikään kumma? Että useammat kuin hän ja hänen sukunsa poikkesivat valtatieltä ja pitivät metsiä ja puitten oksia parempina. Hän oli ollut epäoikeudenmukainen itseään ja vanhempiaan kohtaan, sillä eiväthän he olleet yksin, heitä oli täällä suuri seurue! Mitäpä taitamattomat ihmiset saattavat sanoa muuta kuin juuri sitä, että se tässä maailmassa saa voiton, joka ei saisi sitä saada?
Enemmän kuin puolet ei pääse perille; enemmän kuin puolet voimista menee hukkaan.
Tänne, näihin metsikköihin, näille kukkuloille, jotka kohoavat toinen toisensa vieressä, jyrkkäpiirteisinä ja järjestyksessä kuin urkupiiput, tänne juoksi kerran myöskin Henrik Vergeland. Ja täpärällä oli hänenkin, — täpärällä!
Kummakos, että Ravnit kokoontuivat tänne! Heh, täällähän riippui niin monia muitakin.
Ahaa, tämä hänen täytyy kirjoittaa äidille! joka oli lähtenyt hänen luotaan ainiaaksi, joka hylkäsi hänet silloin kun hänen onnettomuutensa mitta oli kukkuroillaan, jolle oli tärkeintä oman personansa pyhyyden säilyttäminen, oman uhmansa vartioiminen, suuttumuksensa vireilläpitäminen, halveksuntansa kostavana säilyttäminen, — — hoo, miten pitkä tukka, — hoo, kuinka äiti riippuu lujassa! Eipä äiti vaan olekaan leikannut hiuksiaan. Mutta kärsimys ja kuolema, nyt hän saakoon osansa! Nyt piti kaivettaman esiin muistoja ajassa niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi muistaa. Nyt tahtoi hän kerrankin valaista äidille äitiä itseään! Nyt hänellä oli siihen sekä voima että oikeus!
Hänen luovat lahjansa olivat olleet niin kauan kätkössä kaipauksen tympeän kuonan alla sekä yöllä että päivällä. Nyt ne heräsivät ja kohdistuivat tähän ainoaan asiaan, — sen saakoon äiti osakseen! — Ihmiset näkivät pitkän miehen murtautuvan esiin metsästä, hyppäävän aitojen yli ja ojien poikki, kiipeävän yhä ylöspäin, suorinta tietä. Tuolla, korkeimmalla kukkulalla, hän tahtoi kirjoittaa äidille. —