Hän saapui asemanhotelliin vasta iltamyöhällä, — vaatteet epäjärjestyksessä, märkänä ja kauhean uupuneena. Hän sanoi olevansa nälkäisempi kuin susi, mutta ei syönyt paljon mitään. — Joi sensijaan suunnattomasti. Sitten hän nousi ja ilmoitti jäävänsä tänne pariksi päiväksi nukkumaan.
Ihmiset luulivat että se oli leikkiä, mutta hän nukkui yhteen menoon puoleenpäivään saakka seuraavana päivänä, jolloin hänet herätettiin. Silloin hän taas söi vähäsen ja joi tavattoman paljon, sillä hän oli hikoillut. Vielä vuorokausi kului samalla tavoin, ja silloin hän aamulla heräsi ja huomasi olevansa yksin. Eikös hänen luonaan käynyt lääkäri, ja eikös lääkäri sanonut, että uni teki hänelle hyvää, että oli hyvä kun hän sai nukkua. Hänestä tuntui että ympärillä oli ollut useampien äänien hälyä; — mutta joka tapauksessa oli hänen nyt hyvä olla, hänellä oli vain niin siunatun kova nälkä ja jano, ja kun hän nousi ylös, niin pyörrytti. Mutta se meni ohi kun hän söi mitä pöydällä sattui olemaan tähteitä voileipäateriasta. Hän joi pesukannusta, sillä karahvi oli tyhjä, joi, käveli muutamia kertoja edestakaisin huoneessa ja avasi ikkunan. Oli sangen koleata, joten hän sulki sen jälleen. Juuri kun hän ryhtyi pukeutumaan, muisti hän, että hän varmaankin oli kirjoittanut äidilleen kauhean kirjeen. Kuinka kauan siitä on? Eikö hän ollut nukkunut hyvin pitkään? Ja eikö hän ollut tullut harmaapäiseksi —?
Hän meni peilin eteen, mutta unohti kokonaan harmaan tukan katsellessaan muuta ulkonäköään. Laiha veltto, loppuunkulunut, törkyinen… Kirje, kirje! Iankaikkinen Jumala, sehän tappaisi äidin! Tässä oli jo onnettomuutta muutenkin tarpeeksi, enempää ei saanut enää tulla. Hän pukeutui niin nopeasti että saattoi hänen luulla siten yrittävän kilpailla kirjeen perilletulon kanssa; hän katsoi kelloaan, mutta se seisoi. Kunpa juna pian tulisi! Hänen täytyi päästä mukaan, ja junalta täytyi hänen suoraan päästä höyrylaivaan ja kotiin, kotiin Hellebergeneen! Mutta nyt heti täytyi lähettää äidille sähkösanoma. Hän kirjoitti: "Älä lue kirjettä, äiti! Tulen tänä iltana kotiin, enkä jätä sinua enää koskaan." Kas niin, nyt toinen hattu päähän, ja kello, — niin, nyt on kai aamu? — sitten pakkaus, sitten alas maksamaan, syömään, ostamaan pilettiä, lähettämään sähkösanomaa; mutta ensin —, ei, kaikki oli tehtävä yhtaikaa; juna oli jo. tuossa, se odotti enää vain muutamia minuutteja!
Oli niin ja näin että hän ehti mukaan — sähkösanoman sai toinen viedä. Mutta hän ei ehtinyt vaunuun, jossa ei ollut muita, kun jo ajatus kirjeestä kiusasi häntä niin, ettei hän voinut istua. Tämä kauhea äidin surmaaminen, pala palalta, — nyt se selvisi hänelle,… ja se vei hänet jälleen samoihin tunnelmiin kuin Ejdsvoldin metsässä. Ja tunnelin toisellakin puolella oli maisema samanlaista. Hyvä Jumala, eihän tuo peloittava kirje kuitenkaan ollut lähtenyt sydämestä, sillä muuten ei hän nyt kärsisi näin hirveästi!
Mitä oikeutta oli hänellä nuhdella äitiä tahi ketään muutakaan siitä, että satunnainen, joka vain sattui elämänradan tielle, tuli määrääväksi koko elämälle?
Ehtisikö sähkösanoma ajoissa, niin ettei äiti joutuisi liian suureen epätoivoon? Eikä säikäyttäisi äitiä pois kotoa ennenkuin hän saapuu?
Aatteles, että saattaa noin kirjoittaa äidille, joka oli elänyt vain kootakseen aineistoa, jonka avulla hän oli pääsevä vapaaksi! Kyllä kai hänen kiittämättömyytensä oli äidin mielestä liian suuri. Äidissä oli jotakin auttamattoman suljettua, joka johti purkauksiin; äiti ei jaksanut avautua, ja senvuoksi syntyivät räjähdykset. Mihinkähän äiti nyt saattaisikaan ryhtyä? Kun kiitokseksi oli saanut hänen hirmuisen hyökkäyksensä? Tuntuisiko äidistä, että elämä ei enää ole elämisen arvoinen! Äidin mielestähän kuolema oli niin helppoa! Hänen päässään tuntui aivan kuin kiehuvan.
Mutta äiti ei tee mitään heti, hän ajatteli; — äiti punnitsee ensin. Hänen juurensa ulottuvat syvälle; silloin kun hän näyttää toimivan päähänpistosta, on hän usein jo ajatellut asiaa. Mutta tätä ei hän ole vielä aikaisemmin ajatellut, tätä hän ensin punnitsee. Hän näki äidin kävelevän ympäri sieluntuskissa, hän näki äidin tuijottavan suurin silmin omaan elämäänsä ja hänen elämäänsä, — kunnes ne molemmat näyttivät hänestä auttamattomasti hukkaan menneiltä; hän näki äidin kulkevan ja etsivän paikkaa mihin kätkeytyä kaikelta tuskalta iäksi.
Kuinka hän rakastikaan äitiä! Mutta kulunut aika oli pitänyt sidettä hänen silmäinsä edessä. Nyt se oli poissa! — —
— Hän istui höyrylaivassa, joka vei häntä kotiin. Satoi hiljaa ja lempeästi, oli aivan kesäinen sää, näytti seestyvän illaksi. Hän kai tulisi perille Hellebergeneen kirkkaassa kuutamossa, ja silloin tulisi taas kylmempää.