Hän ei puhunut kenenkään kanssa eikä liioin tarkannut maisemia. Hän näki äitinsä silkkishaaliin kietoutuneena, ja tämä näky piti hänelle seuraa. Vain äiti, äiti, äiti. Entä jos sähkösanoma on säikähdyttänyt häntä vielä pahemmin! Pahimmaltahan äidistä saattaisi tuntua juuri hänen näkemisensä. Saatuaan lukea hänen kädestään tuommoisen tuomion koko elämästään, — — ei äiti ollut niitä, jotka unhoittivat kaiken, kunhan toinen vain tuli ja pyysi anteeksi. Päinvastoin hänen tulonsa kiirehtisi pahinta!
Tietysti niin kävisi! Hän alkoi taas kovasti hikoilla. Hänen täytyi nousta ja lähteä lainaamaan yllensä jotakin.
Tuska vei häntä aivan mihin tahtoi, hänen täytyi antautua mitä kauheimpiin kuvitelmiin,… hänen täytyi kuvitella minkälaisen kuoleman äiti valitsisi! Hän hypähti pystyyn, hän kääntyi sinne tänne ja olisi hyvin kernaasti vaipunut jonkun syliin, huutanut — mutta hänhän tiesi, ettei tässä puhumisella tulisi mitään apua. Hänen täytyi nähdä kuinka äiti kulki ja tarkasteli pyssyjä, — kunnes luopui aikeestaan käyttää jotakin niistä. Sitten äiti alkoi muistella metsän syvimpiä kätköjä; missä ne olivatkaan kaikki? Rafael muisteli niitä, näki niistä jokaisen. Ei, mihinkään niistä ei äiti menisi; sillä äiti tahtoi kätkeytyä niin ettei häntä koskaan enää löydettäisi. Siis sementtialuelle. Siellä oli jyrkkää, vietti pystysuoraan mereen. Rafael tarttui nokiseen köysistöön pysyäkseen pystyssä; hän alkoi rukoilla, että kauheat kuvitelmat luopuisivat hänestä. Mutta tuollahan äiti keinui aalloissa! Olivatko kasvot korkeammalla kuin ruumis, vai oliko ruumis vielä hetken korkeammalla kuin kasvot?
Vähitellen hänen tilansa tuli paremmaksi, kun ihmiset tulivat kysymään häneltä, oliko hän sairas. Hänelle annettiin juotavaksi jotakin lämmittävää ja vahvistavaa, ja samassa laiva kääntyi tutuille seuduille. He ajoivat sen paikan ohi, josta oli poikettava Hellebergeneen, sillä heidän täytyi ensin mennä kaupunkiin, josta sitten venheellä mentiin Hellebergeneen. Nyt oli vain kysymys siitä, oliko hänelle lähetetty venhettä. Se selvittäisi kaiken. Siitä kävisi selville, oliko äiti elossa, tahtoisiko äiti ottaa hänet vastaan. Mutta jollei venhettä olisi, niin se merkitsisi sanomaa syvyyksistä.
Ja venhettä ei todellakaan oltu lähetetty.
Hetkeksi hänen tajuntansa lakkasi toimimasta, ei ollut muuta kuin omituista huminaa korvissa, ja tuntui kuin jokin olisi ollut nousemassa vedestä. Mutta sitten hän työskenteli eteenpäin kuin pimeästä käytävästä valoon, — hän tahtoi Hellebergeneen, hän tahtoi nähdä mitä oli tapahtunut, hän tahtoi tietää ja tutkia. Kyllä oli nyt pimeätä, mutta hän poistui laivasta ja hoippui kuin puoliunessa etsimään venhettä. Hän saattoi tuskin puhua, mutta hän ei hellittänyt ennenkuin sai palkatuksi miehet ja vuokratuksi venheen. Hän itse tarttui peräsimeen ja pyysi miehiä soutamaan voimain takaa. Hän tunsi jokaisen kukkulasaaren harmaassa hämyssä; ne kaatuisivat hänen päälleen, oli vain katsottava suoraan eteenpäin. Pian he sivuuttivat nämä kukkulat ja saapuivat sisäsaaristoon. Nyt ei tapahtunutkaan, että saaret tulivat häntä vastaan; ne päinvastoin näyttivät tahtovan torjua häntä luotansa. Se, ettei oltu lähetetty venhettä, merkitsi sitä ettei hänellä enää ollut täällä mitään tekemistä; hänelle ei lähetetty venhettä, koska hän oli rikollisesti menettänyt jalansijan täällä. Kukkulat ja saaret seisoivat häntä vastassa uhkaavan ja vihaisen näköisinä kuin petoeläimet. "Soutakaa toki, miehet", sanoi hän. Sillä nyt häneen taas tuli sitä voimaa, joka odotti viimeistä koetta. "Mitä sinusta tulee, poika? Minä ikävystyn sinuun! Koeta nyt kerran mennä eteenpäin!" Aivan kuin jokin ääni hänen ulkopuolellaan, niinkuin silloinkin. Miehen ääni. Oliko se hänen isänsä ääni?
Isän tahi ei — mutta tässä esi-isäin tantereella hän tahtoi nousta taistelemaan niiden haamuja vastaan, — hän tahtoi!
Ihmisen suurimmassa hädässä kohtaavat hänen vikansa ja hänen voimansa toisensa, — juuri kun venhe oli selviytynyt saaristosta ja kääntyi niemen ohi lahteen, nousi hän seisomaan pitkin pituuttaan; soutumiehet katselivat häntä hämmästyneinä, hän oli nostanut peräsimen varren irti ja näytti kuin aikovan käydä vihollista vastaan. — Vai kuuliko hän jotakin? Oliko se aironloisketta? — Oli se, nyt sen kuulivat jo miehetkin, lahden suulla souti heitä vastaan venhe, vaahto kohisi sen keulassa, ja miehet soutivat sitä kuin henkensä edestä. "Oletteko te Hellebergenestä?" huusi Rafael, ääni kovasti vapisten. "Ollaan", vastattiin veneestä, ja hän tunsi että vastaaja oli pehtoori. "Onko se Rafael?" — "Olen. Mutta miksi ette tulleet aikaisemmin?" — "Sähkösanoma tuli juurikään!"
Hän istuutui, hän ei sanonut sanaakaan, hän tuli kerralla liian pieneksi sanoakseen mitään. Venhe sai seurata heidän jäljessään kotiin. Rafael oli vähällä ohjata venheensä karille; hän ei muistanut pitää perää.
Pian selviydyttiin ahtaasta väylästä, joka johti poukamaan, sitten sivuutettiin viimeinen niemeke, ja tuolla, — tuolla oli Hellebergene heidän edessään ilotulituksen valomerenä. Kellarista vinttiin saakka loisti tuli joka ainoassa ikkunassa, jopa tallista ja navetastakin loistelivat valot, — ja juuri nyt leimahti häikäisevä valokaari korkealle ilmaan. Se oli kukkulalla seisovan vahdin ilmoitus.