Heti päästyään tarpeeksi lähelle hän huusi häntä nimeltä. Sen kuuli Edvard ja koko laivaväki. Nähtiin ruskeatukkainen tyttö hatuttomin päin, soudusta punoittavana, airot kädessä tuijottamassa komentosillalle, tuumittiin, mitä se olisi ja unohdettiin kohta. Mutta Edvard tunsi piston rinnassaan: jotain kauheaa oli varmaankin tapahtunut. Tuossa tuokiossa hän oli laivan kannella, laskeusi alas laivasta ja hyppien veneestä toiseen hän tuli Josefinen veneeseen, jonka hän samassa työnsi ulos: "Mitä on tapahtunut?" Kirjat hän lähätti käsistään, otti tytöltä airot ja istuutui soutamaan: "Mitä on tapahtunut?"

Punoittavana ja hengästyneenä seisoi siinä Josefine tukka hajallaan ja katsoi häneen, kun hän käänsi venettä, sitten irroitti hän toisen parin airoja ja istahti veljeään vastapäätä takimaiselle tuhdolle. Edvard ei halunnut kolmatta kertaa kysyä, souti vaan. — Silloin Josefine pitäen airoja ylhäällä vedestä virkkoi:

"Mitä olet sinä tehnyt Ole Tuftille?"

Edvard kalpeni ja punastui; myöskin hän piti airoja ylhäällä. "Niin, nyt on hänen koulunkäyntinsä lopussa, nyt on hän mennyt kotiinsa, eikä tule koskaan enää takaisin."

"Oh, sinä valehtelet!" — pääsi Edvardin huulilta, mutta ääni, jolla hän sen sanoi, todisti päinvastaista; hän aavisti, että tyttö oli puhunut totta. Hän iski airot voimiensa takaa veteen ja souti, ikäänkuin tahtoisi hän kiiruhtaa perästä.

"Niin, kyllä onkin parasta, että soudat", — itse Josefine rupesi huopaamaan; "parasta kyllä on, että riennät perästä vaikka Suur-Tuftilaan asti, sillä muuten käy sinulle hullusti sekä isän luona että koulussa. Sellainen kurja, mikä oletkin!" - "Oh, pidä suusi kiinni!" — "Elä luulekaan! Jollet sinä paikalla lähde hänen perästään ja tuo hänet mukanasi tänne kortteeriin, niin sanon sekä isälle että rehtorille, sen saat nähdä."

"Sinä itse olet kurja, mokomakin juorupussi." — "Olisitpa kuullut, mitä Anders Hegge sanoi, ja kaikki, koko koulu nauroi Olelle, kaikki, jok'ikinen, — ja hän, Ole parka, itki kuin olisi häntä ruoskittu ja juoksi suoraa päätä kotiinsa. Hyi sinua! Hyi! Jollet saa häntä takaisin, niin ei ole hyvä kanssasi." — "Etkös sinä, pöllöpää, sitten näe, että soudanhan minä minkä jaksan?" Hänen kyntensä olivat valkeat, kasvonsa pullistuivat, hän kumartui joka kerta syvään saadakseen pitempiä vetäisyjä. Sanaakaan virkkamatta siirtyi Josefine tuhdolle lähemmäs Edvardia, asetti airot oikealla tavalla ja alkoi soutaa, hänkin.

Noustessaan laiturin luona vastaamaan venettä lausui Edvard: "Minä en ennättänyt tänään syödä aamiaista ja nyt minä saan olla ilman päivällistäkin, jos sinulla on rahaa mukana, niin anna, jotta saisin ostaa vähän rinkeliä!" — "Kyllähän minulla on pari killinkiä." Josefine nosti airot veneeseen ja antoi hänelle rahat. — "Ota kirjani!" huusi Edvard ja läksi juoksemaan yli kadun. Hetkisen kuluttua oli hänkin maantiellä.

3.

Päivä ei ollut oikein selkeä, ilma oli epävakainen, pilvet kulkivat toista suuntaa kuin lauhkea etelätuuli. Oli jälleen lämmintä ja nuoskaa, keli mitä kurjinta, tie lumisohjuista ja likaista, varsinkin kaupungin lähistöllä, jossa se oli kerrassaan kuin siivotonta lumivelliä.