Hän oli halunnut, että Josefine tavalla tai toisella auttaisi häntä, ainakin lohduttaisi ja osoittaisi, miten kovasti häneen koski Olen kohtalo. Mutta kaikki sellainenhan oli vasten Josefinen luontoa. Kuinka hän voikaan sellaista ajatella? Varsinkin kun siitä olisi syntynyt häiriötä ja kaikki olisivat katsoneet Josefineen.
Hän oli ollut suuri hölmö. Tämän iloisen havainnon tehtyään hän hyppäsi ulos kätköstään, yli maantien ravin ja läksi kiiruhtamaan kotiin hänkin.
Herra-jumala, kuinka hän rakasti häntä! Hän oli näkevinään Josefinen edessään sellaisena, jolloin Ole oli hänen mielestään lapsellinen; hän näki, miten Josefine kaikessa majesteettiudessaan loi häneen pitkän, lämpimän katseen!…
Myöhäisestä auringonlaskusta ei jäänyt mitään punaruskoa taivaalle, yö oli harmaa ja raukea, mäkien päällä näkyi pieniä rakennuksia ja siellä täällä joku huononlainen kesähuvila, matalia puita ja toisistaan hajallaan olevia pensaita.
Hän näki sen, eikä nähnyt sitä, kulkiessaan siinä ajatuksiinsa vaipuneena. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt tiellä, näkyi tuolla kaukana kyllä joku, kaupunkiin menijä. Hän hiljensi kulkuaan, jotta ei saavuttaisi häntäkään, eikä huomannut, että menijän etupuolella oli joku, joka tuli tännepäin. Nyt näki hän ne molemmat. Mutta, rakas ystävä … eiköhän se vaan ollut?… Vai erehtyikö hän?… Ei, hän tunsi hatun, jopa käynninkin, koko olennon, jollainen oli vain yksi ainoa! Josefine tuli takaisin häntä hakemaan! Sellainen oli Josefine.
"Mutta minnekäs sinä jäät?" sanoi Josefine. Hänen kasvoilleen oli kohonnut puna, povi aaltoili, ääni vavahteli ja päivänvarjo, joka oli supussa hänen vasemmassa kädessään, liikkui hermostuneesti. Ole ei vastannut, katsoi vain häntä silmiin, leninkiin, hattusulkaan ja hänen muhkeaan vartaloonsa, niin että Josefinen täytyi hymyillä, sillä niin ylenpalttinen, äänetön ihastus ja kiitollisuus tunkeutuu minkä panssarin läpi hyvänsä. "Josefine, oh, Josefine!" Hatusta aivan saappaisiin saakka loisti pelkkää onnea ja ihastusta. Silloin astui Josefine reippaasti ja hilpeänä hänen luoksensa, tarttui hänen vasempaan käsivarteensa ja työnsi häntä hiljaa eteenpäin, hänen oli lähdettävä astumaan.
Olen kasvoissa oli jälkiä ruohoista, ja Josefine luuli, että hän oli itkenyt: "Sinä olet tyhmä, Ole", kuiskasi hän.
Harmaa kesäinen yö, joka saa yhtä vähän nukkua kuin valvoa, vaikuttaa yleensä puoleksi vapauttavasti. Näihin kahteen se vaikutti kuin hämärä huone salakihloissa oleviin. Josefine antoi kätensä levätä hänen käsivarrellaan, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, katsoi Josefine häneen kuin lapseen, jota laitetaan nukkumaan. "Minä ajattelin, näetkös", sanoi Ole, "ajatteles, minä luulin…" Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. "Sinä olet tyhmä, Ole!" kuiskasi Josefine jälleen. Ja sillä oli päivän myrsky pois puhallettu.
Käsi jäi lepäämään hänen käsivarrelleen, näytti siltä kuin olisi hän kuljettanut vangittua. Ole tuskin tunsi sen kosketusta, mutta se värisytti häntä selkäpiitä myöten. Tuontuostakin kosketti silkkihame hänen polviaan, he astuivat yhtä jalkaa, Olea ajoi Josefinestä tuleva sähkövirta eteenpäin. He olivat aivan kahdenkesken maantiellä ja ympärillä vallitsi hiljaisuus, he kuulivat vain omat askeleensa ja silkkihameen kahinaa. Ole piti käsivarttaan, jolla Josefinen käsi lepäsi, hyvin hiljaa, ikäänkuin pelkäisi hän käden muuten putoavan maahan ja särkyvän kappaleiksi. Vain tämä epätäydellisyys siinä oli — ainahan on jotain epätäydellisyyttä olemassa, — ja Olessa heräsi huomattava halu asettaa käsi hänen käsivarteensa niinkuin yleensä tapana on, sitten hän voisi sitä puristaakin hiukan. Mutta hän ei uskaltanut.
He kulkivat tietä pitkin edelleen. Ole silmäili ympärilleen ja huomasi, ettei kuuta näkynyt taivaalla. "Kuukaan ei ole nyt näkyvissä!" sanoi hän. — "Olisi ollutkin valoisampi, jos olisi ollut kuutamo", vastasi Josefine hymyillen. "Paljon valoisampi." Heidän ääntensä soinnut yhtyivät ja leikkivät kuin linnut ilmassa.