Silloin kuulee hän askelia ulkoportailta ja sitten hiekkakäytävältä, joka toi tänne huoneisiin. Olisikohan se Ole? Oliko hän niin kaihomielinen, että tahtoi tulla katselemaan hänen ikkunoihinsa? Hän ei saisi tulla! Jumala varjelkoon häntä, jos hän tuli! — Hän kuunteli suurella jännityksellä; — ei … tuo astunta oli liian nopeaa; se oli, … hän tunsi sen, tuossa hän seisoikin, se oli hänen veljensä.
Niin, Edvard sieltä tuli. Hän ei kummastunut nähdessään sisarensa, hän suuntasi askeleensa häntä kohti. Ja tultuaan avoimen ikkunan alle hän ojensi hänelle tervehdykseksi oikean kätensä, johon Josefine tarttui. Hänen silmänsä vilkuivat hiukan, mikä oli varma merkki siitä, että hänen mielensä oli liikutettu. "Oli hyvä, että olit ylhäällä, minä olisin muuten koputtanut." Hän katsoi tutkistellen sisartaan silmiin eikä päästänyt irti hänen kättään. "Vastako nyt tulit kotiin?" — "Juuri nyt." Josefine oli sillä hetkellä hänen vallassaan, Edvard olisi saattanut kysyä häneltä mitä tahansa ja hän olisi vastannut, silloin kun hän kerran tuolla tavoin katsoi häntä silmiin. "Heti, kun sinua ei näkynyt viimeisten joukossa, minä ymmärsin, että sinä olit lähtenyt takaisin, hakemaan Olea." — "Niin kyllä." Edvard oli vähän aikaa ääneti, hänen äänensä värähteli, kun hän sanoi: "Minä tein väärin, te kai olette nyt kihloissa?" — Viipyi hetkinen, vaikka vastaus oli luettavana heti sisaren silmissä. "Niin luulen", lausui Josefine.
Hellästi, mutta murheellisena katsoi Edvard sisareensa. Josefine tunsi painostavaa halua purskahtaa äänekkääseen itkuun. Oliko hän sitten menetellyt pahasti? Hänet valtasi kauhea pelko. Silloin otti Edvard molemmin käsin hänen päästään kiinni, taivutti sen vasten omaansa ja suuteli häntä otsalle. Sisar purskahti itkuun ja kiersi molemmat kätensä hänen kaulalleen ja painoi poskensa hänen poskeaan vastaan.
"Niin, niin, — jos se on tehty, niin … onneksi, Josefine, rakas Josefine." He painautuivat vielä lujemmasti toisiinsa. Ja irroittautuivat.
"Minä matkustan tänään", kuiskasi Edvard tarttuessaan hänen käteensä, Josefine ojensi hänelle molempansa. — "Tänäänkö, Edvard?" — "Minä olen käyttäytynyt tyhmästi. — Hyvästi, Josefine!" Josefine irroitti kätensä ottaakseen nenäliinan esille ja painaakseen sen kasvojansa vasten. "Minä tulen kyllä jäähyväisille", nyyhkytti hän liinaansa. "Elä suinkaan tee sitä! Ei, … ei enää toistamiseen!" Ja päästäkseen pian irti tästä, Edvard vielä kerran syleili häntä, suuteli ja läksi, katsomatta taakseen.
2.
Seuraava pari ulos!
Maaliskuussa seuraavana vuonna, juuri valmistautuessaan toiseen lääketieteelliseen tutkintoonsa, Edvard Kallem sai vallan toista ajateltavaa.
Se täytyy meidän nyt kertoa. Siihen aikaan, kun hänen yleiset luonnontieteelliset harrastuksensa keskittyivät yhä enemmän ja enemmän fysiologian alalle, — pidettiin etevimpänä fysiologina erästä nuorta todellisuuden ihailijaa, Tuomas Rendalen'ia, joka oli hiukan vanhempi Edvard Kallemia. Oli itsessään harvinainen tapaus tuo, että joku muu kuin lääketieteen ylioppilas oli etevin tässä aineessa, sen huomasivat kyllä kaikki, myöskin Edvard Kallem, mutta se ei ollut syynä hänen läheiseen ystävyyteensä Rendalenin kanssa, joka ei myöskään ollut niitä, jotka ensimäiselle parhaalle sylinsä aukaisevat.
Heidän ystävyytensä alkoi vasta myöhemmin, niin, oikeastaan vasta nyt uudenvuoden jälkeen, kun he sattuivat tulemaan joululomalta samalla laivalla. Jo ensi iltana, kun Kallem oli tullut Rendalenin luo, jäi hän sinne yöksi. Ja pari päivää myöhemmin, kun Rendalen oli hänen luonaan iltaa viettämässä, kulkivat he edestakaisin asuntojensa väliä (jotka muuten olivatkin lähekkäin) kolmeen — neljään saakka aamulla. Edvard Kallem ei ollut mokomaa niin nerokasta ihmistä vielä tavannut, ja Rendalen hyökkäsi kerran hänen luokseen aikaisin aamulla, ennenkuin Kallem oli ennättänyt lähteä sairashuoneelle, vain lausuakseen hänelle, että hän piti Kallemista enemmän kuin kenestäkään muusta, jonka kanssa oli seurustellut.