Ovi aukeni selkiselälleen — mutta mies seisoi sen ulkopuolella.
"Edvard!"
Toinen ei vastannut. "Ei, mutta Edvard! Sinä täällä! Ja ilmoittamatta edeltäkäsin mitään? Sinäkö se todellakin olet?" Pappi meni häntä vastaan, ojensi hänelle molemmat kätensä ja veti hänet sisään. "Tervetuloa! Rakas ystävä, olet sydämellisesti tervetullut!" Hänen kasvonsa loistivat punaisina ilosta.
Edvard pudisti päivettyneillä käsillään lankoaan käsistä, hänen silmänsä lasien takana loistivat, mutta hän ei vielä ollut virkkanut sanaakaan.
"Eikö sinulla ole sanaakaan minulle sanottavaa!" huudahti pappi, irroitti kätensä ja laski ne hänen olkapäilleen. "Etkö tavannut sisartasi?" — "Kyllä, hän se neuvoi tänne, teidän asuntoonne." — "Ja sitten sinä lähdit juoksemaan hänen luotaan? Tahdoit tulla pikemmin perille? Kävi kai liian hitaasti pojan kanssa?" kyseli pappi katsellen häntä ilosta hehkuvin kasvoin. — "No, ei juuri senvuoksikaan. Sinulla on täällä kaunis asunto."
"Niin, yhtä kaunis tulee sinunkin asuntosi olemaan, vaikka minä olisin kernaammin valinnut kaupungin pohjoisosan kuin keskustan." — "Mutta eihän minulla ollut valtaa valita?" — "Niin kylläkin, sinulla ei ollut valitsemisen varaa. Kun kerran ostit sairashuoneen, täytyi sinun ostaa lääkärin asunto myöskin, nehän kuuluvat yhteen. Hyvä kauppa se muuten oli, sitä mieltä ovat kaikki. Ja onhan siellä koko lailla mukavaa, kun niin paljon maatakin on mukana! — Niin, kylläpä sinä nyt olet ollut kauan poissa näiltä mailta. Todellakin kauan yhtämittaa. — Mutta minkävuoksi sinä et kirjoittanut niin halaistua sanaa, miksi et ilmoittanut edeltäkäsin tulostasi? Herrajumala sentään, kun en sinua heti tuntenut! Etpä ole tosiaankaan entisestäsi paljoa muuttunut." Hän katseli lankonsa laihoja kasvoja, jotka hänen mielestään olivat tulleet lempeämmän näköisiksi. Ja hän puheli lakkaamatta. He astelivat siinä rinnakkain tai seisoskelivat ikkunan ääressä. Nyt kääntyi Edvard hänen puoleensa: "Mutta sinä, Ole, sinä olet muuttunut." — "Niinkö? Luultavasti. Niinhän ne sanovat kaikki minusta." — "Sinuun on tullut jotain papillista." — "Papillista? Ha, ha! Tarkoitat kai, että minä olen lihonut hiukan? Vakuutan sinulle, että minä teen voitavani sitä ehkäistäkseni, minä työskentelen puutarhassa, juoksen pitkiä matkoja, mutta ei!… Niin, katsos, se on minun vaimoni vika, hän pitää minua liian hyvällä. Ja ihmisetkin ovat täällä aivan liian ystävällisiä minua kohtaan." — "Tekisitpä kuten minä." — "Mitä sitten?" "Minä kävelen käsilläni." — "Ha, ha, ha, kävelläkö käsillään? Minun asemassani?" — "Sinun asemassasi? Kävelisitpä yli koko kirkon lattian käsilläsi, niin se se vasta saarna olisikin!" — "Ha, ha, ha! Osaatko sinä todellakin vielä käydä käsilläsi?" — "Josko osaan?" Hän kävi heti samassa toimeen; hänen lyhyt, raakasilkkinen takkinsa kääntyi yli pään, pappi seisoi ja katseli sitä ja liivin selkämystää, paitaa sen ja housunkauluksen välillä, katseli kannattimia ja housunlahkeita aina sukkiin ja ruskeisiin, guttaperkapohjaisiin vaatekenkiin saakka. Kohta oli Kallem kulkenut ympäri koko huoneen. Pappi ei oikein tiennyt, miltä kannalta tämän ottaisi. Kallem nousi punoittavana ja hengästyneenä, otti silmälasit nenältään ja rupesi niitä puhdistamaan, meni sitten lyhytnäköisillä silmillään tarkastelemaan kirjahyllyjä.
Silloin tunsi pappi, että tässä oli jotain kieroa olemassa. Lankomies oli jostain syystä huonolla tuulella. Olisikohan sisar sanonut veljelleen jotain loukkaavaa? Mitähän kummaa se voisi olla? Kuinka olisi Josefine sillä tavoin menetellyt, hänhän ihaili veljeään? Pappi tahtoi kysyä suoraan, parastahan oli päästä siitä heti paikalla selville? Kallem oli saanut silmälasit nenälleen ja kulki nyt hänen ohitsensa pöydän luo. Sen yläpuolella riippui Michel Angelon puupiirros Kristuksesta, hän katsahti sivumennen siihen ja sitten kirjaan, joka oli avattuna pöydällä. Ja ennenkuin pappi ennätti kysyä mitään, sanoi Kallem: "Johnsonin järjestelmällinen jumaluusoppi? Sen ostin minä heti tultuani Kristianssundiin." — "Senkö? Ja sinä?" — "Niin, sitä en ole vielä koskaan ennen tavannut käsiini. Nyt se oli siellä kirjakaupan pöydällä. Se tuntui niin meikäläiseltä." — "Ei, se ei kuvasta enää Norjaa", lausui pappi. "Suurin osa siitä on vain pelkkää lakitiedettä." — Kummastuneena papin vastauksesta ja sävystä, millä se lausuttiin, Kallem kääntyi häneen päin: "Onko se yleinen mielipide nuorempien norjalaisten teoloogien keskuudessa?" — "On. Minä otin kirjan tänään esille voidakseni huomenna esittää kaikki eri mielipiteet sovitusopista." — "Vai niin, se oli oiva keksintö." Kallem katsoi ulos ikkunasta, varmaankin jo neljännen tai viidennen kerran. Jotain kieroa oli kuin olikin nyt olemassa. "Tuolla ne tulevat!" hän huudahtaa. Hän seisoi nurkkaikkunassa ja pappi riensi toiseen ja siitä hän näki vaimonsa punaisen päivänvarjon ja musliinipuvun. Hän tuli sieltä verkalleen taluttaen kädestä poikaa, joka varmaankin koko ajan puheli, sillä kasvonsa olivat äitiin päin siinä tepsuttaessaan epätasaisella tiellä. He kulkivat tien toista laitaa. Mutta tuolla aivan aidan viertä asteli eräs toinen nainen. Nyt juuri kohotti hän vihreätä päivänvarjoaan (miten kaunis se oli!), ei hän aivan Josefinen pituinen ollut, mutta solakka, hän asteli katsellen ympärilleen ja liikkui niin sanomattoman keveästi. Hän oli vaaleaverinen, tukkansa hiukan punaiseen vivahtava, yllään ulkolaiskuosinen skotlantilainen matkapuku. Se oli varmaankin joku tuntematon nainen. Eipä siis kumma, että Edvard oli rientänyt edellä, tahtoi tietysti tulla yksin ja antaa heidänkin kulkea kahdenkesken. "Kuka on tuo nainen Josefinen seurassa? Tuliko hän samalla laivalla?" "Tuli." — "Sinä tunnet hänet?" — "Tunnen kyllä, hän on minun vaimoni." — "Sinun —? Oletko naimisissa?" — hän sanoi sen niin kovaa, että molemmat naiset katsahtivat ylös. Hän veti päänsä pois ikkunasta, mutta tapasi huoneessa ainoastaan tyhjää, tohtorin pää oli yhä ikkunasta ulkona. Sieltä myöskin vastattiin: "Olen ollut jo kuusi vuotta." — "Kuusi —?" Papin pää pistäytyi taas ulos, Kallemia kohtasi perin hämmästynyt katse. Kuusi vuotta. Kuinka kauan siitä oli kun…? Hyvä ystävä, eihän siitä ollut tuskin kuutta vuotta kun…?
Naiset olivat nyt siinä aivan lähellä, vieras nainen oli vielä tiellä, kun Josefine ja poika olivat tulleet jo portista pihalle: "Äiti hoi, minkä vuoksi pieni poika putoo päälaelleen?" Ei vastausta. "Äiti hoi, minkävuoksi hän ei putoa jaloilleen?" Ei vastausta. "Sentähden, että ruumiin yläosa on raskaampi, poikaseni!" Kallem hänelle vastasi. Kaikki kolme katsahtivat ylös.
Samassa hän poistui ikkunasta mennäkseen ulos heitä vastaan. Pappi tuli perästä, mutta hän pysähtyi kuistin alimmalle portaalle.
Kallemin tullessa pihalle vieraan naisen silmät olivat kyyneleissä, hän koetti turhaan salata sitä katselemalla ympärilleen. Josefinen katse oli kylmä. Pikku Edvard oli juossut isänsä luo ja kertoi nyt, että Nikolai Andersen oli kiivennyt tikapuille (poika viittasi uutisrakennusta kohti) ja sieltä "jytkähtänyt" alas. "Tuo vieras nainen" oli sitonut nenäliinansa pojan pään ympärille. Tähän ei pappi näyttänyt kiinnittävän niin suurta huomiota kuin poika oli odottanut, siksipä riensikin poika siitä kertomaan mummolle.