Seuraavana aamuna oli kaikki hyvässä kunnossa, mutta Kallem määräsi sairaan olemaan hiljaa eikä hän saisi puhua niin paljon. Iltapäivällä pyysi Andersen herran-ehtoollista, mutta hoitajatar vastasi, ettei hän kestäisi mielenliikutusta. "Minä tahdon uudistaa liittoni jumalan kanssa", vastasi Andersen.
Tätä pyyntöä he eivät uskaltaneet hylätä, mutta eivät uskaltaneet täyttää sitä kysymättä lupaa tohtorilta ja hänet oli aamupäivällä haettu eräälle synnytykselle. Hoitajatar neuvotteli silloin portinvartijan kanssa, joka jo kauan oli ollut kaikkivaltias sairashuoneella. Hänelle toisti Andersen pyyntönsä yhtä jyrkästi ja portinvartija ei luullut sitä voitavan kiertää, hän lupasi ottaa sen vastuulleen. Jonkun ajan kuluttua lämmitti hän asunnossaan papin kanssa viiniä, ilta oli muuttunut aika kylmäksi. Sitten he kumpikin menivät ylös sairaalaan. Andersen ilostui kuullessaan, kuka sieltä tuli, "tiesinhän minä sen", hän sanoi.
Pappi kysyi, oliko hänellä jotain erikoista asiaa.
"Oli kyllä."
Toiset poistuivat huoneesta. Silloin lausui Andersen, että hän nuorena oli vahingoittanut erästä poikaa samalla jalalla, joka nyt oli kipeänä. Ei suinkaan häntä nyt siitä syystä rangaista? — "Ei." Mutta hän oli ruvennut sitä ajattelemaan ja haluamaan ehtoollista. — Eikö siis ollut mitään muuta sitä estämässä? — Ei. — Pappi pyysi häntä kokoamaan ajatuksiaan, he rukoilisivat nyt yhdessä. Andersen vaikeni ja he rukoilivat. Rukouksen jälkeen ilmoitti pappi hänelle synninpäästön ja sanoi nyt antavansa leivän ja viinin. — "Odottakaahan vähän! — Olen saanut syntini anteeksi ja nyt on tauluni kirkas. Nyt me kirjoitamme siihen minun jalkani, jotta se luettaisiin taivaassa. Minä tunnen itseni niin iloiseksi, niin, minä olen niin äärettömän iloinen!"
"Koko ihminen on mukana liitossa, rakas Andersen." — "Niin, mutta tällä kertaa jumala lupaa minun vaimolleni ja lapsilleni, että jalkani tulee terveeksi. Tulkaa nyt!" — Hän ojensi paleltuneet kätensä.
Pappi oli kuin tulisilla hiilillä. "Tätä minä en voi", hän kuiskasi — aivan tietämättään.
Andersenin huulet vavahtelivat, hänen kääreiset kätensä hapuilivat, hän vei ne silmilleen, mutta tapasi niissäkin kääreen. "Me emme voi tunkeutua jumalan sallimukseen", sanoi pappi, "ajatelkaas, jos meidän tahtomme olisikin mahdotonta".
Oliko jotain papin äänensävyssä, vai oliko se pelkkä vastustelu, joka pani Andersenin epäilemään?
Mitään vastaamatta repi hän kääreet silmiltään, nousi äkkiä istumaan, viskasi peiton syrjään ja putosi takaisin tyynyille, tarttui rintaansa ja huusi olevansa tukehtumaisillaan, hengittäen kiivaasti. Keuhkoissa oli syntynyt veren seisaus.