Takan ääressä istuva vaimo nousi ylös ja kuiskaten antoi tohtori hänelle määräyksiä. Kallem lupasi tulla taas aamupäivällä. Vaimo auttoi palttoota hänen ylleen, hän aukaisi oven ja sulki sen hiljaa jälkeensä. Äsken oli taivas ollut pilvessä, nyt oli ruvennut satamaan kovasti lunta. Ei niin valon välkähdystä näkynyt mistään ikkunasta, ainoastaan sieltä näkyi tulta, missä valvottiin ja vaalittiin uudelleen syttynyttä elämän kipinätä. Kallem ei voinut olla kulkiessaan verhoilukaupan ohitse koputtamatta ovelle, mutta siellä nukuttiin sikeästi. Hän koputti uudelleen, sillä hän oli varma siitä, että he olivat antaneet pienen lämpöisen huoneensa lapsille ja nukkuivat nyt itse puodissa. Aivan oikein. "Kuka siellä?" kysyi Sören Pedersenin fyeniläinen ääni. "Sanokaa lapsille, kun he heräävät, että heidän äitinsä tointuu." — "Sepä mainio asia", vastasi fyeniläinen ja hänen takanaan kysyi Aasen norjalainen ääni: "Elähän, mitäs hän sanoo?" — Kallem: "Tulkaa siis lasten kanssa huomenna minun luokseni päivälliselle!"
7.
Koko sen yön ja seuraavan päivän satoi tavattomasti lunta, illansuussa rupesi pyryämään ja lumi kasaantui suuriin kinoksiin. Pyry laimeni, mutta lumen tuloa jatkui yhä. Ne, jotka maaseudulta saapuivat tanssiaisiin, saivat kaupunkiin saakka ajaa lanattua tietä myöten. Kaupungissa vedettiin lanaa jo toista kertaa sinä päivänä. Tanssiaisiin, tanssiaisiin! Ensimäiset suuret tanssiaiset jouluaikana.
Tanssiaisiin, tanssiaisiin! Suurissa kaupungeissa, joissa tanssi on perheissä ja yhdistyksissä niin tavallista, ei ole käsitystäkään siitä, miten suurta riemastusta tieto ensimäisistä joulutanssiaisista herättää pikkukaupungissa ja niissä maaseudun nuorukaisissa ja neitosissa, jotka sinne rientävät tanssipuku turkin alla. Mutta samoinkuin lana hyväntahtoisesti työntää liian lumen syrjään, samoin myös poistaa kaavamainen seurustelu ja luonnollinen kursailu enemmän kuin puolet siitä, mitä nuoret ovat mielessään kuvitelleet. Siellä nähdään vain kainostelevaa, siivoa nuorisoa, ja alussa näyttää siltä kuin eivät he tuntisikaan toisiaan.
Kallem lepäsi sohvalla ja oli hyvällä tuulella. Tuo kelpo Sissel Aune rupesi taipumaan, mies kulki tänään päihtyneenä ilosta ja viinasta, jota naapurit hänelle tarjoilivat. Lapset olivat olleet Kallemin luona päivällisellä, vaikka palvelustyttö ei ollut siitä hyvillään, hän oli siinä suhteessa Ragnin kaltainen, jota hän yleensäkin tavoissaan hyvin paljon muistutti.
Lapset eivät olleet yhtä ujostelevia kuin muurari Andersenin, jotka myös olivat olleet mukana. Kallem oli soittaa rimputellut heille pianoa kehnonlaisesti, mutta sen sijaan kävellyt mainiosti käsillään. Verhoilija oli surkutellut Andersenin kuolemaa: muurari Andersenin oli surmannut totuus, niitä on niin monta, jotka elävät valheesta, joten kyllä voi käydä laatuun, että joku kuolee totuudestakin, — arveli hän ja lasketteli muutakin samanlaatuista, joka Aasen mielestä kuului varsin merkilliseltä.
Pitkä, hirmuisen hupaisa kirje Ragnilta lepäsi Kallemin vatsan päällä, hän oli lukenut sen jo toistamiseen. Karl oli liittänyt siihen ilmoituksen Ragnin voinnista tohtorin lähdön jälkeen, huvittava oli sekin, varsinkin kuvaus Ragnin ensimäisestä hiihtoretkestä (joka myöskin oli hänen viimeisensä). Tavallinen pelkuruutensa siihen tietysti oli syynä.
Nyt aikoi Kallem tanssiaisiin, joissa papin rouva oli johtavana sieluna! Josefine ja hänen elämänhaluinen ystävättärensä, rouva Lilli Bing. Olikohan Josefine tässä hommassa vastoin miehensä tahtoa? Julkinen salaisuus tiesi kertoa, että niin oli asianlaita, Lilli Bing oli siitä jutellut Kallemille. Papin rouva oli ensimäisenä kaupungin tanssiaisissa! Herrat kilpailivat yksin siitäkin, kuka saisi häntä viedä vaikka yhden ainoan kerran salin ympäri kotiljongissa. Hän oli näkevinään hänet edessään, komeana, avokaulaisena, tummasilmäisenä ja tanssista lämminneenä. Niin, Kallem tahtoi tanssia hänen kanssaan. Hän kaipasi sisartaan, hän ei sitä itseltään salannut. Ragnin ja Karlin kirjeet pani hän syrjään, ja myöskin kirjan, jota hän oli lukenut, nousi ylös, sammutti lampun, ilmoitti palvelustytölle lähdöstään — ja suoraa päätä yläkertaan pukeutumaan!
Lunta tuli kuin turkin hihasta, se ei putoillut valkeina tähtinä, vaan suurina höytäleinä, jotka ajelivat toisiansa takaa. Jollei olisi ollut tyyni, olisi ollut mahdotonta löytää tietä. Lyhdyt valaisivat himmeästi, valo pääsi tuskin lasia edemmäksi ja ympärillä vallitsi hiljaisuus. Kun sataa vettä, niin kuuluu edes pisaroiden ropina ja näkyy maisema, mutta lumi peittää kaiken, eikä milloinkaan ole ihminen niin yksin kuin lumisateessa. Ei edes aita ollut Kallemilla seuralaisena, ei yksikään kivi häntä tien varrella tervehtinyt, ei yksikään puistikon puu hänelle kumartanut, hän ei nähnyt niitä enää, ne oli kääritty verhoihin ja viety pois. Kirkko kyllä oli vielä pystyssä, mutta se oli muuttunut kiviraunioksi, josta kohosi valkoinen patsas. Hän ja kirkko, kirkko ja hän, mietiskeli Kallem, ketään muita ei ollut olemassa.
Talot alhaalla kadun varrella vetäytyivät syrjään, ne istua kyyröttivät muuttuneina aaveiksi, joiden käpälät lepäsivät maassa. Ennen nämä käpälät olivat olleet portaina. Ja rantakadun vierustalla oli pari kumoonkaadettua venettä, ne muistuttivat levolle käyneitä valkeita elefantteja. Ulappa oli yhtenä lumimerenä, mutta merkillistä kyllä, saari oli irtautunut paikaltaan ja uinut pois, sitä ei näkynyt enää. Almanakan mukaan piti nyt olla täyden kuun aika, eikä nyt pimeä ollutkaan, vaikkakin kuuvalo oli hävinnyt näkymättömiin tästä loihditusta maailmasta.