Veli, joka oli pitempi, katseli sisaren leveätekoista päätä, sellainen oli heidän isälläänkin ollut. Josefine ajatteli myöskin isää katsellessaan veljensä teräviä kasvojen piirteitä, mutta kuitenkin muistutti veli enemmän äitiä kuin hän. Josefine tunsi hänessä äidin viisauden ja hyvyyden, joskin hänessä kuvastui myöskin isän ankarat piirteet. Josefine olisi voinut luottavasti nojautua häneen kuin äitiinsä, — niin, aivankuin tuona erojaisiltana siellä heidän vuonokaupungissaan. Eikä hän mitään koko maailmassa sen enempää halunnut.
Nyt päättyi valssi.
Käsitysten kulkivat he sinne, jonne Lilli oli heille paikat varannut, — lämminneinä, kiitollisina. Siellä oli Lilli ratsuväkiluutnantin seurassa, Lilli aivan hurmautuneena ja luutnantti tapansa mukaan säädyllisenä ja kohteliaana.
Hetkisen kuluttua oli Kallemilla palttoo yllä. Hylkeennahkaiset tohvelit jalassa ja kädet syvälle taskuihin painettuina hän riensi taas ulos lumisateesen. Joko täytyi hänen saada olla sisarensa kanssa kahden, tai oli hänen poistuttava. Tämä koski häneen kovasti. Hänen kiintymyksensä sisareen oli syvällistä, ja sisaren kiintymys häneen ehkä vieläkin voimakkaampaa. Niinä hetkinä, jolloin hän oli saanut katsahtaa sisaren koko olemukseen, oli hän nähnyt, miten se muokkaantui aivan omien vaistojensa mukaiseksi. Jokapäiväisissä oloissa sitä sitoi jokin voima, kristinusko se tuskin oli, mutta mikä sitten? Josefine teki vallan mitä tahtoi, mistään välittämättä, — ja kuitenkin hän oli enemmän sidottu kuin monet muut.
Lunta vaan satoi ja satoi. Valoisata sentään oli, vaikka kuuta ei näkynytkään. Hän oli näkevinään sisarensa leijailevan edessään ilmassa, avopäin ja paljain käsivarsin, silmät tulta säikkyvinä. Kaukaa kuului soitto.
Mutta kun hän oli tullut valkoiseen makuukamariinsa, jonka kelpo palvelustyttö oli pitänyt lämpimänä, lensivät hänen ajatuksensa salokylän tanssiaisiin. Ragnia tanssitti muhkea metsänomistaja, niin että tuskin hänen varpaansa lattiaan tapasivat, — hän kieppui ympäri salia pikku lasten kera, lenteli "teeren" tai jonkun pääkaupunkilais-nuorukaisen kanssa; — Kallem oli näkevinään hänet onnesta säteilevänä jokaisen tanssin jälkeen ja kuulevinaan hänen huudahtavan: "Oi, miten hauska minulla on, Edvard!" ja siihen hän nukkui.
Ja seuraavana päivänä — hän oli juuri syönyt päivällisensä yksin ja noudattaen totuttua tapaansa mennyt suureen saliin, sillä silloin Ragni tavallisesti kävi soittamaan, — aukenikin ovi ja Ragni, — hän ei uskonut omia silmiään! — niin, Ragni se oli tuo, jonka silmät loistivat kaiken tuon turkispaljouden sisästä! Kallem antoi hänen tulla luokseen pehmoisena, lumivalkeana ja hyväilevänä — ja nosti hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet…
"Ei", sanoi Ragni, kun he hetken kuluttua istuivat rauhassa, "nyt siellä alkoi jo käydä yksitoikkoiseksi ja minä kaipasin sieltä pois." — "Sinulla on vino nenä!" — "Ja entäs sinä kun olet ollut tanssiaisissa!" — "Sinulla on vino nenä!" — "Sitä tuskin huomaa. Mutta tiedätkös, Karl ei olekaan niin kiltti? Nyt minä sanon sen sinulle." — "Karl?" — "Niin, minua kohtaan kyllä! Minulle hän on kovin kohtelias, et voi kuvitellakaan, miten hyvä hän on minua kohtaan. Mutta sisaruksiaan hän kohtelee aivan toisin, hän on kiivas, hyvin kiivas, oikkuileva ja itsevaltainen." — "No sen minä kyllä uskon." — "Tiedätkös mitä, senkin vuoksi minä halusin nyt tulla: me tahdomme olla kahden, eikö niin? Muuten hän on aina meidän kintereillämme." — "Mutta herrannimessä, oletko sinä häneenkin jo kyllästynyt?" — "Sitä minä en lainkaan ole sanonut. Mutta se, että hän on aina meidän läheisyydessämme, se käy —" "— ikäväksi?" — "Vaikkapa niinkin, ikäväksi kyllä, se on totta. Niin, minä olen paha. Kuules, minä tahdon pyytää suita vielä yhtä, mutta ole nyt kiltti eläkä sano minua kaunosieluksi!" — "Mitä sitten?" — "Älä anna Kristen Larssenille tietoa, että minä olen tullut. Kuule, ethän tee sitä! Olkaamme kerrankin oikein rauhassa." — "Mutta nyt on tullut muutamia lapsia, jotka —" "Ei, ei! Ei lapsiakaan! Voi eihän!" — Ja hän purskahti itkuun.
"Rakas, pikku Ragniseni —!" — "Niin, — niin, se on niin itsekästä, mutta minusta tuntuu kuin en jaksaisi, se ei sovi minulle." —
Hetkisen kuluttua kajahteli flyygelistä rikkaina sävelsointuina riemuhymni Ragnin kotiintulon johdosta; kauneuden henget leijailivat talossa. Ne liihoittelivat ylhäällä laipion rajassa, laskeutuivat ikkunoihin, kulkivat ovien kautta, ylös makuuhuoneeseen, kyökkiin, virkahuoneeseen ja lauloivat, lauloivat, lauloivat, niin että keuhkotautibasillit, joita tohtori tutki, karkelotahdissa kieppuivat vasten surmaajaansa; — laulu aukaisi kyökin oven, niin että kaikki pestävinä olevat astiat joutuivat tanssimaan, kahvipannu kiehui yli ja tuolla ylhäällä vinnillä uusi samettikoristeilla varustettu leninki, jonka Sigrid oli rouvalta saanut jouluna, ja nyöreillä ja tupsuilla koristettu päällysvaippakin vaipuivat tanssiajatuksiin.