Ensimäisen lasin he ryyppäsivät halukkaasti ja puoliksi toisenkin, sitten alkoi Edvard kertoa aluksi, — että Ole hoiteli sairaita alhaalla kalastajakylässä.
Anders tuli miltei yhtä noloksi, kuin Edvard oli tullut raamatun nähtyään. Edvard nauroi sydämensä pohjasta. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä Anders sanoi sitä hiukan epäilevänsä. Varmaankin oli Ole tahtonut häntä uskotella päästäkseen helpommin asiasta, siinä piili jotakin salaista. Talonpoikaispojathan ovat niin salaperäisiä, ja todistaakseen sitä hän kertoi pari hyvin huvittavaa juttua koulusta. Edvard ei voinut enää kauemmin kestää hänen sietämätöntä epäilyään ja tehdäkseen siitä lopun — itse asiassa hän oli kovin väsynyt — hän kertoi, että hänen isänsä tiesi koko asian, hän hyväksyi sen ja antoi Olelle rahallista avustusta. Nyt ei tietysti Anders enää epäillyt, mutta sittenkin saattoi siinä piillä jotain, talonpoikaispojat ovat niin salaperäisiä.
Ei, tämä oli jo Edvardista liikaa, hän karkasi hänen edestään ylös istualtaan ja kysyi, uskoiko hän jonkun heistä valehtelevan.
Anders ryyppäsi levollisena olutta, hänen ulkonevat silmänsä pyörivät pälyilevinä. "Valehdella", se nyt oli sellainen kummallinen sana, eikö hän sitten voinut saada tietää, mitä sairaita Ole hoiteli?
Sitä ei Edvard ollut odottanut, hän oli aikonut kertoa juuri niin paljon, että saisi palkintonsa, eikä sanaakaan enempää. Hän nousi uudelleen: jollei Anders tahdo "uskoa", niin, "olkoon uskomatta", mutta palkinnon hän tahtoi saada!
Andersin tapoihin ei kuulunut riidellä kenenkään kanssa, sen tiesi myös Edvard kyllä hyvin. Luonnollisesti tulisi Edvard saamaan kirjan, mutta sitä ennen ryhtyi Anders laskettelemaan huvittavaa juttua siitä, miten sairaat tuolla kalastajakylässä käyttäytyivät. Köyhäin lääkäri oli eilen käynyt rouvineen hänen äitinsä luona ja silloin oli joku tiedustellut veistämön Marttaa, jota kukaan ei ollut nähnyt kaualle aikaa, vieläkö hän makasi vuoteen omana talvellisen kaatumisensa jälkeen? Kyllä, hän makasi vielä eikä hänellä mitään hätää ollut, sillä niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, lähettivät ihmiset hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi. Ja Pyykki-Lassi antoi hänelle joka ilta viinaa, niin että he saivat pitää monta lystiä yhdessä. Tuskinpa hän kotvalle siitä ylös nousee.
Edvard punastui korvia myöten ja Anders huomasi sen. Kenties oli veistämön Martta yksi niistä, joita Ole "auttoi"? — Kyllä se niin oli.
Anders aukaisi ulkonevat silmänsä selälleen vastaanottamaan tätä saalista ja Edvard näki, miten hän ahmi sen itseensä ja hänestä tuntui kuin olisi hänkin mennyt suinpäin samaa tietä. Mutta ei mikään harmita koulupoikia niin suuresti kuin se, että heitä luullaan herkkäuskoisiksi. Hän kiiruhti senvuoksi vapautumaan sellaisesta epäluulon alaisuudesta, että hän muka ei huomannut, mitenkä typerästi Ole Tuft menetteli, ajatteles, hän luki raamattuakin Martalle! — Luki raamattuakin hänelle! Mulkosilmät taaskin laajenivat ahmiakseen, mutta supistuivat kohta jälleen, naurun puuska valtasi hänet, hänen täytyi nauraa hohottaa ääneensä, — ja Edvardin myöskin.
Niin kyllä, hän luki raamattua veistämön Martalle, luki tuhlaajapojasta, ja Edvard kertoi, mitä Martta oli sanonut. He nauroivat katketakseen ja joivat oluen loppuun. Nauraessaan näyttäytyi Anders kaikessa hauskuudessaan ja herttaisuudessaan, naurussakin oli pieni sivuääni, kuin olisi hänen kurkkuaan kutkuttanut, — ja se lisäsi vielä nauruintoa. Sitten täytyi Edvardin kertoa kaikki — ja vähän lisääkin.
Kun hän vähän myöhemmin juoksi kotiinsa kirja kainalossa, oli hän huonolla tuulella. Oluen vaikutus oli haihtunut, nauru ei enää viehättänyt ja loukattu turhamaisuuden tunne oli tyydytetty. Mutta heti raittiiseen ilmaan päästyä hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt Olen hyväntahtoiset silmät. Hän ei tahtonut muistella koko asiaa, hän oli niin kauhean väsynyt, tänä iltana hän ei jaksanut ajatella mitään, mutta huomenna, — niin, huomenna hän pyytäisi Andersin olemaan vaiti koko asiasta.