Kallem koetti hänelle selittää, ettei hänen, joka oli syytön, tarvitsisi mitään pelätä, — mutta Ragni puisti päätään, sillä eihän se ollut sitä. Ei, vaan sitä ilkeyttä ja kylmyyttä, sitä hän ei voisi kestää. Hän muistutti Kallemille, mitä Kallem oli lausunut Kristen Larssenin haudalla.

Mutta eiväthän he olleet Kristen Larssenin asemassa? Olihan heillä niin paljon sellaista, joka antoi lämpöäkin. Oli kyllä, — mutta maine! "Ottamalla sen minulta he riistävät kaiken lämmön." — Ja hetkisen kuluttua: "Se on juuri kylmyyttä." Hänen itkunsa oli toisellaista kuin muulloin.

"Sitten me muutamme pois!" huudahti Kallem.

Aivankuin olisi sen jo kauan sitten selväksi ajatellut, vastasi Ragni: "Missäpä olisi niin rikasta lääkäriä, joka voisi ostaa kaiken sen, mitä sinä olet tähän pannut? Ja sinun työsi? Jonka hyväksi sinä uhraat elämäsi ja joka tekee sinut onnelliseksi! Ei, Edvard!" — "Mutta enhän minä voi työskennellä enää, jos sinä tulet onnettomaksi." Hän suuteli Ragnia. Ragni ei vastannut. — "Mitä sinä mietit?" — "Minä luulen, että sinä voisit." — "Mitä minä voisin?" — "Työskennellä ja tulla onnelliseksi ilman minuakin", vastasi Ragni ja purskahti itkuun. Edvard sulki hänet syliinsä odottaen hänen rauhoittumistaan, hänen täytyi tuntea, että oli loukannut miestään. "Oikeastaan minä en sovellu sinulle." — "Mutta Ragni!" — "Niin, hyvänä toverinasi kyllä, paraimpana koko maailmassa. Voi jospa saisin vielä kauan olla sellaisena!" — — Hän pusertausi lujasti Edvardin rintaa vasten, ikäänkuin estääkseen häntä mitään virkkamasta.

10.

Sumuinen oli seuraava päivä. Vaikka Ragni oli nukkunut hyvin ja uneksumatta, tuntui hänen päänsä kuitenkin raskaalta, hän näki kaikki eilisessä kylmässä valossa. Entinen loisto oli kaikkialta kadonnut. Kyökkiin hän ei tahtonut ensin mennä lainkaan, sillä hän kuvitteli mielessään, että hän sieltä voisi ehkä nähdä talon, jossa Kule asui. Vihdoin hän kuitenkin rupesi sitä epäilemään ja uskalsi mennä, — eikä se näkynytkään sinne. Ei hän uskaltanut lähteä tavalliselle aamukävelylleenkään puutarhaan, sillä saattaisihan tapahtua, että Kule sattuisi ajamaan ohitse. Hän istahti flyygelin ääreen, — mutta nousi siitä heti taas ylös, ryhtymättä soittamaan. Sitten kirjoitti hän kirjeen Karlelle, jonka kahteen viime kirjeesen hän ei vielä ollut vastannut, sillä jotainhan hänen täytyi hommata. Nykyisen tunnelmansa vallassa hän kirjoitti, että pahuus, ilmenipä se sitten missä muodossa tahansa, valheena, salakavaluutena, polkevana vainoomisena, viekkautena, petoksena, oli aina kuolonkylmyyttä. Sitä vastaan me taistelemme. Elämä on lämpöä. Toiset ihmiset ovat vilustumiselle enemmän alttiita kuin toiset, aivan samoin kuin muutamilla on heikompi kyky vastustaa keuhkotautia kuin toisilla, ja hän oli varmasti yksi näitä onnettomia. Lapsuudestaan saakka hän oli saanut tuntea kylmyyttä ja vihdoin tuli tämä kylmä virtaus niin voimakkaaksi, ettei hän jaksanut enää sitä vastustaa.

Kirje ei venynyt pitkäksi, sillä ajatellessaan lapsuuttaan ja kokemuksiaan aina siihen saakka, kun oli joutunut Kulen kanssa naimisiin, hänessä heräsi halu panna niitä paperille ja jossain sopivassa tilaisuudessa antaa ne Kallemin luettavaksi. Suullisesti hän ei voinut niitä kertoa, mutta kirjeessä? Kyllä, sen hän voisi. Jokin selittämätön pelko häntä myös siihen kiihotti, ja jo samana päivänä hän alkoi.

Hän ponnisti kaikki voimansa näyttääkseen levolliselta ja varmalta, kun Kallem tuli kotiin. Kallem katsoi häneen tutkivasti, mutta oli itse mitä suurimman jännityksen vallassa aivan toisista syistä. Hänen olisi tehtävä leikkaus, jonka onnistumista toiset kaksi lääkäriä ja eräs kolmas kaukaa kutsuttu epäilivät.

Eräs paikkakunnan arvokkaimpia miehiä, eversti Bajer oli kuukauden päivät sairastanut vatsakalvon tulehdusta, olipa huomattu merkkejä septichaemiinkin. Sotilaslääkäri, tohtori Arentz oli häntä hoitanut ja määrännyt hänelle tavanmukaisia vesikääreitä ja opiumia. Mutta sairaus oli saanut arveluttavan käänteen ja Arentz oli tahtonut, että olisi neuvoteltava myöskin Kallemin kanssa, mitä olisi tehtävä. Rouva oli pannut vastaan, — ei juuri siksi, että oli harras kristitty, vaan senvuoksi, että Kallem oli hänestä vastenmielinen henkilö. Hän oli hyvä ja ystävällinen ihminen, mutta hysteerinen ja sellaisissahan vastakkaiset tunteet esiintyvät voimakkaasti. Pastori Tuft oli kerran hänestä tehnyt uskovaisen, pelastanut hänet. Hän oli ollut ihan sairaana pettymyksistä, mikään ei ollut auttanut ennenkuin Tuft oli tullut ja vahvistanut hänen uskoaan, — tapaus, jonka kaikki uskoivat todeksi, ja siitä saakka hän oli ollut vallan hurmaantunut pastoriin.

Noudettiin tohtori Kent ja eräs toisella paikkakunnalla asuva lääkäri, mutta he olivat rehellisiä ja sanoivat suoraan, ettei enään mitään voitaisi tehdä, everstin kuolema oli varma ja leikkaus mahdoton.