Mutta seuraavana päivänä hän otti asian tutkittavaksi; tutkintoa kesti jonkun ajan, vaikk'ei kenelläkään ollut hiukkaakaan tietoa siitä, ken siellä oli tapellut. Ainoastaan siitä kaikki olivat yksimieliset että Arne-seppä oli muassa ollut, kun olivat nähneet hänen espanjalaisella toisia lyövän. Tästä käytöksestään sai Arne-seppä maksaa sakkoa 1 hopeataalerin, mutta hänen vaimonsa, joka hänet oli tappeluun vienyt, sai selkäsaunan yhdentenätoista sunnuntaina kolminaisuudesta; sen hän kaiketi vielä muistaa. Tämä oli tappelun ainoa oikeudellinen seuraus.
Mutta sillä oli toisiakin. Tuo pikku kaupunki ei — ollut enään rauhallinen kaupunki, kalatyttö oli siinä herättänyt kapinan henkeä. Kummallisimpia huhuja rupesi siellä leviämään, alussa kateellisen vihan synnyttämiä siitä, että Petra oli voinut puoleensa houkutella kaupungin älyniekan ja kaksi sen rikkahinta naimamiestä, ja että vielä oli pitänyt "useita toisiakin" hätävarana; Gunnar näet vähitellen tuli "useaksi nuoreksi mieheksi." Mutta pian nousi yleinen siveellinen myrsky. Häpeä suuresta katutappelusta ja suru kolmessa kaupungin ylhäisemmässä perheessä lykättiin tämän nuoren tytön syyksi, joka vasta puoli vuotta takaperin oli ripille päässyt; kolme kihlausta samaan aikaan ja kolmas niistä opettajansa, elämänsä hyväntekijän kanssa; jopa jotakin! viha kuohui yli laitojensa. Eikö hän ollut lapsuudestaan saakka ollut kaupungin kiusana, eikö hänestä kuitenkin odotettu parempaa, sitten kun Ödegaard oli hänet huomaansa ottanut, ja eikö hän nyt ollut solvaissut heitä kaikkia, musertanut Ödegaardin ja ihan luonteensa pakosta rajusti syösnyt uralle, joka hänet saattaisi yhteiskunnan hylyksi ja vanhoilla päivillään kuritushuoneeseen? Äiti oli varmaankin hänen rikokseensa osallinen, hänen merimieshuoneessaan oli lapsi oppinut kevytmieliseksi. Kauempaa ei aiottu kärsiä sitä iestä, jonka alle Gunlaug oli kaupunkilaiset laskenut, kauempaa ei aiottu kärsiä heitä, ei äitiä eikä tytärtä, keskuudessaan, yksimielisesti päätettiin ajaa heidät kaupungista pois.
Eräänä iltana kokoontui merimiehiä, jotka olivat Gunlaugille rahaa velkaa, päihtyneitä työmiehiä, joille hän ei tahtonut työtä toimittaa, poikanulikoita, joille hän ei velaksi uskonut, tuonne mäelle ja sitä johdattivat paremmat ihmiset. He kirkuivat, ivasivat, huusivat "kalatyttöä", "kala-Gunlaugia"; pian lensi kivi ovea vastaan, pian toinen ullakkoikkunasta sisään. Vasta jälkeen puoliyön he hajosivat. Ikkunain takana oli kaikki pimeää ja hiljaista.
Seuraavana päivänä ei yksikään ihminen mennyt Gunlaugin taloon, ei edes lapsiakaan kulkenut siitä ohitse mäkeen. Mutta ehtoolla taas eilinen väkitunko, nyt vaan olivat kaikki erotuksetta mukana; he tallasivat maat, särkivät kaikki ikkunat, kiskoivat irti puutarhan aidan, taittoivat nuoria hedelmäpuita, ja sitten he lauloivat:
Äiti, ma onkeeni laivurin sain!
"Saitko sa niin?"
Äiti, ma onkeeni kauppiaan sain!
"Saitko, vai niin!"
Äiti, jo pappi tul' onkehen!
"Vedä venheesen!"
Hei rallallaa,
Nenä pitkäks saa!
Ei auta, että isot kalat koukkuun käy,
Kun niitä ei purtehen saavan näy!
Äiti, jo mennyt on laivuri pois!
"Niinköpä niin!"
Äiti, jo mennyt on kauppias pois!
"Niinkö, vai niin!"
Pois se jo pappikin suoriksen!
"Vedä venheesen!"
Hei rallallaa,
Nenä pitkäks saa!
Ei auta, että isot kalat koukkuun käy,
Kun niitä ei purtehen saavan näy.
Erittäinkin huusivat he Gunlaugia ja iloitsivat suuresti kuullakseen vaimoparan voimattomat raivonpurkaukset.
Gunlaug istuikin sisällä ja kuuli joka sanan; mutta hän oli ääneti; sillä pitäähän voida jotakin kärsiä lapsensa tähden.
KUUDES LUKU.
Petra oli huoneessansa silloin kun huuto, vihellys ja luikkaaminen ensi-iltana alkoi. Hän kavahti pystyyn, ikäänkuin koko talo olisi ilmitulessa ollut, tai ikäänkuin kaikki olisi ollut hänen päällensä kukistumaisillaan; hän juoksi ympäri huonetta niinkuin tulisen vitsan pieksämänä, mieltä kirvelsi ja poltti, ajatukset rajuten tapailivat apukeinoja; — mutta äidin luokse ei hän uskaltanut mennä ja ainoan ikkunan edustalla seisovat nuo! Kivi lensi ikkunasta sisään ja putosi hänen vuoteesensa, kiljahtaen juoksi hän soppeen esiripun taakse ja piiloutui sinne vanhojen vaatteittensa joukkoon. Siellä hän nyt istui, häpeästä punehtivana, pelosta vapisevana, oudon kammon herättämiä haamuja liikkui hänen ohitsensa, ilma oli täynnä kasvoja, töllöttäviä, ilkkuvia kasvoja, ne tulivat ihan likelle, tulta sateli niiden ympärillä — voi! se ei ollut tulta, vaan silmiä; silmiä sateli, suuria, mulkoilevia ja pieniä, kuluvia silmiä, liikkumattomia silmiä, ylös ja alas pyöriviä silmiä — Jeesus, Jeesus, auta minua! —