Oi, mikä lievitys, kun viimeiset huudot haihtuivat yön helmaan ja ulkona oli pilkkosen pimeää ja hiljaista! Nyt Petra uskalsi tulla esiin piilostaan, hän heittäytyi vuoteelle, lymyi patjoihin, mutta ajatukset eivät tahtoneet väistyä; äiti niissä ilmautui uhkailevana, kauhistavana, kuin tunturien kohdalle kokoontuvat myrskypilvet; sillä mitä äiti saikaan kärsiä hänen takiansa! Hän ei saanut unta silmiinsä, eikä rauhaa rintaansa, päivä tuli, mutta lievitystä se ei tuonut. Hän kävi edestakaisin, edestakaisin ja ajatteli vain keinoa, miten paeta; mutta äitiä ei hän uskaltanut kohdata, ulos hän ei myöskään uskaltanut mennä päivän valossa, ja illan tullen tuo hurja joukko oli uudestaan palaava! Hänen oli kuitenkin odottaminen, sillä ennen puoliyötä oli vieläkin vaarallisempi paeta. Ja mihin sitten paeta? Hänellä ei ollut mitään, eikä hän tuntenut mitään tietä; mutta lieneehän kuitenkin jossakin armahtavia ihmisiä, samoin kuin oli armahtava Jumalakin. Hän tiesi, että Petra, mitä tahansa hän olikin rikkonut, ei ollut sitä pahuudesta tehnyt, hän tunsi hänen katumuksensa, hän tunsi myöskin hänen turvattomuutensa. Petra kuunteli tarkasti kuullakseen äitinsä askelia alikerrasta, mutta niitä ei kuulunut; hän vapisten odotti äidin tulevan ylös portaita, mutta hän ei tullut! Tyttö, joka siellä teki palvelusta, lienee juossut tiehensä, kosk'ei Petralle tuotu ruokaa. Itse hän ei uskaltanut mennä alas, eikä myöskään ikkunaan; ulkona saattoi seisoa joku häntä väijymässä. Särjetystä ruudusta tuli kylmää huoneesen aamulla ja vielä enemmän illan tullen. Hän oli käärinyt vaatteita kokoon pieneksi mytyksi ja oli hyvin itsensä pukenut ollakseen valmiina lähtöön. Mutta hänen piti odottaa tuota hurjaa joukkiota ja kestää vielä mitä kaikkea.
Tuossahan ne taas olivat! Huudot, vihellykset, heitot pahemmat, paljoa pahemmat kuin edellisenä iltana; hän lymyi soppeensa, pani kätensä ristiin ja rukoili rukoilemistaan. Kunhan vaan äiti ei menisi ulos heidän käsiinsä, kunhan eivät vaan murtaisi sisään! Nyt rupesivat he laulamaan, se oli herjauslaulu, ja vaikka joka sana niinkuin veitsi vihiäsi sydäntä, täytyi hänen kuitenkin kuulla ja kuunnella; mutta huomattuaan että äitiäkin oli asiaan sekotettu, että he olivat tehneet itsensä vikapäiksi näin häpeälliseen vääryyteen, silloin nousi hän pystyyn, silloin hyökkäsi hän esiin, hän tahtoi puhutella tuota miehuutonta roistokansaa tahi heittäytyä alas sen niskoille, — mutta kivi, ja toinenkin kivi ja sitten rakeinaan kiviä lensi sisään ikkunasta, lasin palaset helisivät, kivet kiitivät ympäri huonetta, ja hän meni takaisin piiloonsa. Hän hikoili ikäänkuin olisi seisonut palavimmassa päivän paahteessa; mutta hän ei itkenyt enää eikä ollut enää peloissaan.
Vähitellen hiljeni melu; hän uskalsi tulla esiin piilostansa, ja kun ei enää mitään kuulunut, aikoi hän mennä ikkunaan katsomaan; mutta hän astui kiviin ja jäi paikallensa, ettei kolinaa kuuluisi, sillä nythän piti pakoon hiipiä. Odotettuansa vielä runsaan puolen tuntia, veti hän kengät jaloistaan, otti mytyn käteensä ja avasi hiljaa oven. Jälleen odotti, hän noin viisi minuuttia ja kulki sitte hiljaa portaita alas. Hänen sydäntänsä karvasteli, että hänen nyt, tuotettuansa tämän surun äidilleen, täytyi hänestä luopua jäähyväisiä sanomatta; mutta pelko ajoi häntä eteenpäin "Hyvästi äiti! Hyvästi äiti!" kuiskasi hän itsekseen joka askeleella, minkä astui portaita alas "Hyvästi äiti!" Alas tultuaan veti hän pari kertaa raskaasti henkeänsä saadakseen ilmaa, ja sitten ovea kohden! Silloin tarttui joku takaapäin hänen käsivarteensa, Petra huudahti hiukan ja kääntyi päin; se oli äiti. Gunlaug oli, kuullessaan oven aukenevan, heti käsittänyt Petran aikomuksen ja odotti häntä nyt tässä. Petra tunsi ettei hän voinut päästä äidin ohitse ilman taistelua. Selitykset eivät olisi auttaneet; vaikka hän mitä sanoisi, ei häntä kumminkaan uskottaisi. No, hänen tuli siis taistella, maailmassa ei ollut pahempaa kuin pahin ja tätäpä hän vast'ikään oli kokenut. Äiti kysyi hiljaisella äänellä: "Minne aiot Petra?" — Petra vastasi samaten hiljaa, sykkivällä sydämellä: "Aion paeta" — "Minne aiot paeta?" — "En tiedä; — mutta täältä tahdon pois!" Hän painoi mytyn lujemmin puoleensa ja lähti liikkeelle. — "Älä! seuraa minua!" vastasi äiti, pitäen kiinni hänen kädestänsä; "minä olen jo pitänyt huolta kaikesta." Petran sydän keventyi ikäänkuin raskaasta kuormasta vapautuneena, hän huokaisi ikäänkuin kovan taistelun perästä ja antautui äidin turviin. Tämä kulki hänen edellänsä pieneen, kyökin takana olevaan ikkunattomaan säilytyshuoneesen, jota kynttilä nyt valaisi; — täällä oli äiti istunut piilossa joukon pauhatessa ulkona. Huone oli niin ahdas, että he tuskin voivat siellä liikkua. Äiti otti esiin mytyn, vähän pienemmän kuin se, jota Petra kantoi, avasi sen ja veti sieltä esiin yhdet merimiehen vaatteet. "Pue nämä päällesi!" kuiskasi hän. Petra ymmärsi heti tarkoituksen; mutta oli pahoilla mielin siitä, ettei äiti hänelle syytä ilmoittanut. Hän riisui vaatteensa, pukeutui toisiin, äiti auttoi häntä ja sattui silloin kerran tulemaan niin liki kynttiläpahasta, että Petra voi nähdä hänen kasvonsa ja näki ensikerran, että Gunlaug oli vanha. Oliko hän näinä päivinä muuttunut vai eikö Petra ennen ollut sitä huomannut? Lapsen kyyneleet vierivät äidin päälle, mutta tämä ei nostanut silmiään, jonka vuoksi ei toinenkaan saanut sanaa suustansa. Merimiehen lakin hän otti viimeiseksi äitinsä kädestä, ja kun hän tämän oli päähänsä pannut, otti äiti häneltä mytyn, puhalsi kynttilän sammuksiin ja kuiskasi: "Tule nyt!"
He menivät jälleen käytävään, mutta katuovesta eivät he nyt ulos menneet. Gunlaug avasi pihanpuoleisen oven ja lukitsi sen jälleen. He kulkivat tallatun puutarhan poikki, kaadettujen puiden, särjetyn aidan yli. "Katso ympärillesi nyt", sanoi äiti, "et luultavasti koskaan enään tänne palaja." — Toinen värisi eikä katsonut ympärillensä. He kulkivat ylätietä, metsän kautta, missä Petra oli viettänyt puolen elämäänsä ja tuon illan Gunnarin kanssa, nuo toiset Yngve Voldin ja viimeisen Ödegaardin seurassa. He kulkivat lakastuneissa lehdissä, jotka nyt olivat ruvenneet puista varisemaan; yö oli kylmä ja Petra paleli oudossa puvussaan. Äiti kääntyi alaspäin erästä puutarhaa kohden; Petra tunsi sen heti, vaikk'ei ollut sen yläpuolella ollut siitäpäivin kuin lapsena oli siihen rynnistänyt; se oli Pedro Ohlsenin puutarha. Äidillä oli avain ja hän lukitsi portin jälkeensä.
Raskasta oli Gunlaugista ollut aamupuolella käydä Pedron luona, raskasta oli nytkin lähestyä tytärraukkoineen, jolle hän ei kauemmin voinut antaa kodin suojaa. Mutta se oli välttämätöntä, ja mikä välttämätöntä oli, sen voi Gunlaug tehdä. Hän kolkutti porstuan ovelle, ja heti melkein he kuulivat askeleita ja näkivät valkeata. Hetken kuluttua avasi oven Pedro, joka seisoi siinä matkasaappaissa ja matkapuvussa, kelmeänä ja peljästyneenä. Hänellä oli talikynttilä kädessä ja hän huokasi nähdessään Petran itkusta turvonneet kasvot; Petra katsoi häneen; mutta koska hän ei uskaltanut tuntea Petraa, niin ei Petrakaan uskaltanut häntä tuntea. "Tämä mies on luvannut auttaa sinua täältä pois", sanoi äiti, katsomatta kumpaankaan heistä, ja astui pari askelta käytävään päin ja antoi toisten tulla jälestä Pedron huoneeseen, joka oli käytävän toisessa päässä. Huone oli vähäinen ja matala, ummehtunut ilma virtasi vastaan ja oli tukehuttaa Petran, hän kun oli jo toista vuorokautta ollut syömättä ja nukkumatta. Keskeltä kattoa riippui häkki, jossa oli kanarilintu; piti kiertämällä kulkea, ettei loukkaisi sitä. Vanhat, raskaat tuolit, musta pöytä, kaksi suurta, kattoon asti ulottuvaa kaappikolhoa painosti kaikkia, niin että huone näytti vieläkin vähäisemmältä. Pöydällä oli nuottia ja niiden päällä huilu. Pedro Ohlsen laahusti suurissa saappaissaan pitkin huonetta, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotakin tekemistä, heikko ääni kuului perähuoneesta: "Kuka se on? — Kuka on huoneessa?" — jonka jälkeen Pedro kulki vielä pikaisemmin ympäri, mutisten: "Niin, se on — hm, hm — se on — hm, hm", ja sitten sisään sinne, mistä ääni kuului.
Gunlaug istui ikkunan ääressä, molemmat kyynärpäät polvilla, pää käsien varassa, tuijottaen santaan, jota oli lattialle sirotettu; hän ei puhunut, vaan huokasi silloin tällöin raskaasti. Petra seisoi oven vieressä, jalat yhdessä, molemmat kädet rinnoilla; hän tunsi itsensä kipeäksi. Vanha lyömäkello raksutti ajan kulkua, talikynttilä paloi pöydällä ja valui karsi pitkänä. Mutta äiti tahtoi ilmoittaa syyn heidän viipymiseensä täällä ja sanoi: "Tämän miehen tunsin kerran."
Ei sanaakaan enempää eikä mitään vastausta. Pedro oli yhä poissa, kynttilä valui surkeasti ja kello raksutti. Petraa ellotti yhä enemmän ja hänen korvissaan humisi lakkaamatta äidin sanat: "tämän miehen tunsin kerran." Kello tarttui siihen ja rupesi sen kanssa kilpaa raksuttamaan: "tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran." Aina kun hän sen jälkeen tuli umpihenkiseen ilmaan, johtui tupa hänen mieleensä, muistuttaen ellotusta ja kellon raksuttamista: "tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran." Kun hän höyrylaivalla kulkiessaan tunsi öljynhajua tai kajutan permannon alta nousevan mädänneen meriveden löyhkän tai ruuan höyryä, kääntyi hän heti meritautiseksi, näki taudin kestäessä alinomaa yöt ja päivät tuvan silmissään ja kuuli kellon raksuttavan: "tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran."
Kun Pedro taas palasi huoneeseen, oli hänellä villatakki päässä ja vanhanaikuinen, korvia peittävä, kankea viitta yllä. "Niin, nyt olen valmis", sanoi hän vetäen tumpit käteensä, ikäänkuin ankarimpaan talvipakkaseen mennäksensä. "Mutta älkäämme unhottako" — hän kääntyi — "viitta ylle — ylle —"; hän katsoi Petraan ja hänestä Gunlaugiin, joka tuolin selkänojalta otti sinisen viitan ja auttoi sitä nyt Petran päälle; mutta kun se tuli Petran nenän alle, tunsi hän siinä tuvan löyhkän niin väkevän, että pyysi päästä raikkaasen ilmaan. Äiti huomasi hänen voivan pahoin, avasi oven ja talutti hänet joutuin puutarhaan. Täällä viileän yön helmassa veti Petra sisäänsä muutaman syvän ja täyden siemauksen kirkasta syysilmaa. "Mihinkä minun on mentävä?" kysyi hän ruvetessaan tointumaan. "Bergen'iin", vastasi äiti, auttaen häntä panemaan nappiin päällysvaatetta; "se on suuri kaupunki, jossa ei kukaan sinua tunne." Kun Petra oli valmis, pysähtyi äiti portilla: "Sinä saat 100 hopeataaleria mukaasi; jos ei hyvin kävisi, niin on sinulla jotakin hätävaraksi. Tämä lainaa ne sinulle, tämä mies tässä", — "antaa, antaa", kuiskasi Pedro, kulkiessaan heidän ohitsensa kadulle, — "lainaa ne sinulle", kertoi äiti, ikäänkuin ei Pedro mitään olisi sanonutkaan; "minä maksan ne hänelle takaisin." — Hän otti liinan kaulastansa, sitoi sen Petran kaulaan ja sanoi: "sinun pitää kirjoittaa heti kun sinun käy hyvin, vaan ei ennen." — "Äiti!" — "Tämä soutaa sinut laivaan, joka on tästä vähän ulompana." — "Herran tähden, äiti!" — "Niin, ei muuta mitään. Edemmäksi minä en seuraa." — "Äiti, äiti!" — "Jumalan haltuun! Voi hyvin!" — "Äiti, anna minulle anteeksi, äiti!" — "Varo, ettet vilustu merellä!" — äiti oli saanut Petran hiljalleen portin ulkopuolelle ja lukitsi sen nyt.
Petra seisoi ulkopuolella ja katsoi lukittuun porttiin. Hän tunsi itsensä niin kurjaksi, niin yksinäiseksi, kuin ihminen suinkin saattaa olla, — mutta juuri silloin kohosi hyljäyksestä, vääryydestä ja itkusta joku aavistus, joku luottamus esiin, — ikäänkuin valkean vilahdus, syttyessään sammuvana, suurena ilmaan leimahtavana, ja taasen ihan tyhjään raukeavana, mutta silmänräpäyksen ihanasti heloittavana, — hän nosti silmänsä ja seisoi jälleen synkässä pimeydessä.
Pikkukaupungin tyhjiä katuja pitkin, suljettujen ja lehdettömien puutarhojen ohitse, lukittujen ja pimeiden asuinhuoneitten sivutse hiipi Petra hiljaksensa ja hitaasti Pedron perässä, joka kyyryksissään käydä jahnusteli suurissa saappaissa ja pään tasalle nostetussa viitassa. He tulivat lehtokujaan, jossa taas kulkivat lakastuneissa lehdissä ja näkivät aaveenkaltaisesti harittavia ja kuroittavia oksia, jotka tavoittelivat heitä. He kömpivät vuoren poikki keltaisen talaan taakse, missä venhe oli, josta Pedro ensityökseen rupesi vettä luomaan; hän souti Petraa pitkin rantaa, joka nyt oli supistunut mustaksi ryhmäksi, jonka yllä taivas lepäsi raskaana. Kaikki oli pois pyyhitty, kedot, huoneet, metsät, tunturit, hän ei nähnyt mitään siitä, jota hän hamasta lapsuudestaan eiliseen päivään asti joka päivä oli nähnyt. Se oli, samaten kuin kaupunki, samaten kuin ihmiset, sulkeunut häneltä sinä yönä, jona hän sysättiin ulos, eikä hän saanut ainoitakaan jäähyväisiä.