Laivalla, joka oli ankkurissa aivan lähellä maata aamutuulta odottamassa, kulki mies edestakaisin. Nähtyänsä heidät looringin kohdalla, laski hän heti alas tikapuut, auttoi heidät laivaan ja ilmoitti heidän tulonsa katteinille, joka tuossa paikassa ilmestyikin laivan kannelle. Petra tunsi heidät, he tunsivat hänet, vaan kyselemättä, säälimättä, vallan tavallisena asiana, ilmoitettiin hänelle kaikki, mitä hänen nyt oli tarvis tietää, nimittäin missä hänen tuli maata ja mitä tehdä, jos hän jotain halusi tai tunsi kipua. Kipua hän tunsikin melkein heti kannen alle tultuaan, jonka vuoksi hän, toiset vaatteet muutettuaan, palasi jälleen kannelle. Täällä tunsi hän — ah! suklaan hajua, ja hänen tuli hirveä nälkä, hänen vatsaansa väänsi ja hiukasi, ja silloin tuli sama mies, joka heidät oli vastaan ottanut, laivan keittiöstä, tuoden kokonaisen kupillisen suklaata ja leipäsiä lisäksi; hän sanoi Petran äidin ne lähettäneen. Petran syödessä kertoi mies vielä, että äiti oli laivalle lähettänyt myöskin kirstun, jossa oli hänen parhaat vaatteensa ja liinavaatteita ja villakangasta ja sitä paitse ruokaa ja muuta hyvää. Petran mieleen silloin äkkiä johtui elävä muisto äidistä, suurenmoinen kuva, jota ei hän ollut koskaan ennen huomannut, vaan jonka hän tästälähin koko elinkautensa säilytti. Ja tämän kuvan edessä hän teki lupauksen, vakaasti ja kaihomielin rukoillen, että kerran voisi äidille jollakin ilolla palkita kaiken surun, jota nyt oli hänelle tuottanut.
Kun Petra istui, istui Pedro Ohlsen hänen luonansa, seurasi häntä hänen käydessään, alinomaa väistyen hänen tieltään, mutta siten alinomaa ollen hänen tiellään kapineilla täytetyllä laivankannella. Petra näki hänen kasvoistansa ainoastaan silmät ja suuren nenän, eikä niitäkään selvästi, mutta hän näytti siltä kuin olisi jokin hänen mieltään painanut, jota hän tahtoi, mutta ei voinut ilmoittaa. Hän huokaili, hän istui, hän nousi, hän käveli Petran ympärillä, hän istui uudestaan, mutta ei saanut sanaakaan suustansa, eikä Petrakaan mitään puhunut. Vihdoin täytyi hänen luopua koko yrityksestä, hän veti arkaillen esiin tavattoman suuren nahkalompakon ja kuiskasi että tässä oli ne 100 hopeataaleria — ja vähän päälle. Petra tarjosi kätensä kiitokseksi ja sattui silloin niin likelle hänen kasvojansa, että näki kostean kiillon hänen silmissänsä. Petran kanssa, näet, katosi hänen surkastuneen olentonsa viimeinen elonkipinä. Mielellään olisi hän kuitenkin sanonut jotakin semmoista, joka olisi jättänyt hänestä rakkaan muiston, kun häntä kohta ei enään olisi olemassa; mutta se oli häneltä kielletty, ja vaikka hän siitä huolimatta tahtoi sanoa sen, ei hän kuitenkaan tullut sitä tehneeksi; sillä Petra ei auttanut häntä! Petrahan olikin niin väsyksissä, ja muisto siitä, että tämä mies oli häntä vietellyt ensikerran syntiä tekemään äitiänsä vastaan, ei tahtonut nyt hänen mielestänsä lähteä. Hän ei enää voinut kärsiä Pedroa; olo ei tullut paremmaksi, vaan pahemmaksi, jota kauemmin Pedro istui; sillä väsyksissä oleva ikävystyy. Miesraukka huomasi sen; hänen oli siis lähteminen, ja vihdoin saikin hän kuiskatuksi jäähyväiset, vetäessään kuivan kätensä ulos kintaasta. Petra laski siihen lämpömän kätensä, molemmat nousivat. "Kiitoksia, — ja terveisiä minulta!" sanoi Petra. Pedro huokasi eli oikeammin ohkui, kerran, jopa parikin kertaa, päästi irti, kääntyi pois ja astui hiljaksensa takaperin tikapuita myöten alas. Petra kävi laivanlaiteelle, Pedro katsahti vielä kerran ylös, tervehti, istuutui ja souti vitkalleen pois. Petra seisoi paikallansa siksi, kunnes Pedro oli pimeyteen kadonnut. Mutta silloin meni hänkin kannen alle, hän jaksoi väsymykseltään tuskin seisoa, ja vaikka hän heti alas tultuaan tunsi pahoin voivansa, oli hän tuskin ehtinyt päänsä laskea päänalukselle ja lukea pari kolme ensimäistä rukousta Isämeitää, kun hän jo nukkui.
* * * * *
Keltaisen talaan luona istui samaan aikaan äiti; hän oli verkalleen seurannut heitä koko tien ja istuutunut talaan taakse, juuri kun he lähtivät rannasta. Samasta paikasta oli muinoin Pedro Ohlsenkin laskenut hänen kanssansa ulapalle; siitä oli jo kauan, kauan aikaa; mutta se johtui äidin mieleen nyt, kun sama mies souti pois tytärtä.
Heti kun hän näki Pedron yksinänsä palajavan, nousi hän ja läksi; sillä hän tiesi nyt että tytär oli onnellisesti laivaan tullut. Hän ei kulkenut kotitietä, vaan poikkesi syrjään; siellä hän pimeässä löysi polun, joka vei tunturien yli, ja rupesi sitä kulkemaan. Hänen talonsa kaupungissa oli tyhjänä ja särjettynä toista kuukautta; hänen ei tehnyt mielensä palata sinne, ennenkuin oli saanut hyviä sanomia tyttäreltänsä.
Mutta samaan aikaan oli myöskin jo mieliala häntä kohtaan kaupungissa muuttunut. Kaikilla halvoilla luonteilla on hillitön halu ruveta yhteen liittoon väkevämpiä vainotaksensa, mutta vain niin kauan, kuin nämä voivat vastusta tehdä; nähdessään, että nämä tyynesti kestävät pahoinpitelyä, valtaa heidät häpeäntunne, ja sille tiuskotaan, joka vielä kiven heittää. Niin olivat nytkin luulleet että saisivat huvikseen kuulla Gunlaugin mahtavan äänen solatiessä pauhaavan, olivat luulleet että hän pyytäisi merimiehiä avuksensa ja nostaisi katumetelin. Kun häntä ei näkynyt, ei kuulunut, oli kolmantena iltana melkein mahdotonta joukkoa hillitä; he tahtoivat mennä sisään häntä etsimään, he tahtoivat heittää molemmat naiset ulos kadulle, ajaa heidät pois kaupungista, vainota heitä! Ikkunat olivat vielä rikki menneen yön melskeestä, kaksi miestä ryömi kansan hurratessa niistä sisään ovea avaamaan — ja nyt ryntäsi koko joukko huoneeseen! He hakivat kaikki huoneet, ylä- ja alikerrat, särkivät ovet, löivät kappaleiksi kaikki mikä tielle sattui, etsivät joka nurkasta, vihdoin kellaristakin, äitiä tai tytärtä, mutta yhtäkään ihmistä eivät löytäneet. Hetken äänettömyys valtasi heidät, kun tämän havaitsivat. Sisällä olijat tulivat yksi erältänsä ulos ja piilivät toinen toisensa selän taakse. Hetkisen kuluttua oli paikka tyhjänä.
Pian oli kaupungissa niitä, jotka sanoivat kunnottomaksi tämmöistä menettelyä kahta turvatonta naisihmistä kohtaan.
Näitä tapahtumia pohdittiin nyt siksi, kunnes sovittiin siitä, että mitä hyvänsä Kalatyttö olikin rikkonut, niin ei Gunlaugin siihen ollut mitään syytä, jonka vuoksi hänelle siis oli suurta vääryyttä tehty. Kaupunkilaiset kaipasivat häntä kovin, päihtymisen synnyttämät tappelut ja hullutukset tulivat jokapäiväisiksi; sillä kaupunki oli kadottanut järjestyksen pitäjänsä. Ohitsekulkijat ikävöitsivät nähdä hänen valtavaa muotoansa ovella; vallankin kaipasivat merimiehet häntä. Missään ei ollut niin hyvä olla kuin hänen tykönänsä, arvelivat he; siellä kohdeltiin jokaista ansion mukaan, siellä sai jokainen oman arvosijansa Gunlaugin luottamuksessa ja apuakin häneltä, jos siksi tuli. Ei merimiehet eikä laivurit, ei työnantajat eikä talonemännät olleet hänen arvoansa käsittäneet ennen kuin nyt, kun hän oli poissa.
Senvuoksi kulki yksimielinen ilosanoma kautta kaupungin, kun joku oli nähnyt Gunlaugin istuvan huoneessansa paistamassa ja keittämässä niinkuin ennenkin. Jokaisen täytyi mennä omin silmin näkemään, olivatko ikkunanruudut kunnossa, oliko ovi eheänä, tuprusiko savu kattotorvesta. Oli, totta se oli! Siellä Gunlaug taasen istui! — He kiipesivät solatien toiselle puolelle paremmin nähdäkseen; hän istui takan ääressä, katsomatta ylös taikka ulos, silmä noudatti kättä ja käsi teki työtä, sillä hän oli palannut ansaitaksensa takaisin sen, minkä oli hävittänyt, ja etenkin ne 100 hopeataaleria, jotka hän oli velkaa Pedro Ohlsenille. Alussa pelkkä tämä ulkoa katsominen tyydytti mieliä; pitkään aikaan ei kukaan pahalta omaltatunnoltaan uskaltanut astua sisään huoneeseen. Mutta vähitellen he tulivat — ensiksi talonemännät, nuo ystävälliset ja hyvänluontoiset; he eivät kuitenkaan saaneet tilaisuutta jutella hänen kanssansa muusta kuin taloustoimista; sillä Gunlaug ei kuunnellut muita asioita. Sen jälkeen tulivat kalastajat, sitten kauppiaat ja laivurit pestatakseen väkeä ja saadakseen asianomaisten päästökirjat — ja vihdoin ensimäisenä sunnuntaina myöskin merimiehet. Tämä oli ehkä sopimuksesta tapahtunut; sillä ehtoommalla oli talo yht'äkkiä niin täpötäynnä väkeä, etteivät enää riittäneet molemmat tupahuoneet, vaan oli lisäksi tarvis ottaa esiin pöydät ja tuolit, jotka suviaikana olivat puutarhassa olleet, ja asettaa niitä käytävään, kyökkiin ja perähuoneeseen. Ei kukaan, tätä seuraa nähdessään, olisi voinut aavistaa mitä tunteita näissä ihmisissä liikkui; sillä Gunlaug oli heidät laskenut äänettömän komentonsa alaisiksi heti heidän astuttuaan hänen kynnyksensä yli, ja se rohkea varmuus, millä hän antoi kullekin omansa, ehkäisi kaikki tervetuliaiset, kaikki tiedustelemiset. Hän oli yhtäläinen kuin ennenkin, hiukset vain eivät enää olleet mustat, ja käynti oli entistään hieman hitaampi. Mutta kun merimiehet alkoivat vähän ilostua, eivät he kauemmin voineet hillitä itseään, vaan rupesivat, joka kerta kun Gunlaug ja piika olivat poissa, huutamalla pyytämään laivamies Knuutia, joka aina oli ollut eukon suosikkina, muijan palatessa juomaan maljan hänen muistoksensa. Mutta hänkään ei rohjennut tähän, ennenkuin pää vähän kuumeni; sitten hän vihdoin viimeinkin, kun eukko uudestaan tuli sisään kokoamaan tyhjiä pulloja ja laseja, nousi istualtaan ja lausui: "että siinä hän teki hyvin, kun tuli takaisin. Sillä ihkasten totta oli, että — että siinä hän teki hyvin, kun tuli takaisin." Tämä oli heistä hyvin puhuttu; he nousivat kaikki ja huusivat: "Niin, siinä teitte hyvin!" ja käytävässä, kyökissä ja muissa huoneissa olijat nousivat hekin, hyökkäsivät sisään ja yhtyivät huutoon; mutta laivamies tarjosi Gunlaugille lasin ja huusi "eläköön!" ja sitten huusivat kaikki muutaman eläköönhuudon, niin että katto oli kohota ja lentää ilmaan. Sitten ilmoitti toinen, että he olivat Gunlaugille tehneet hävytöntä vääryyttä, sitten toinen kirosi samaa asiaa, ja pian kirosi ja nuhteli koko seura itseänsä siitä, että olivat Gunlaugille tehneet hävyttömintä vääryyttä. Kun he vihdoin hiljenivät, haluten kuulia hänenkin suustaan jonkun sanan, niin sanoi Gunlaug heille paljon kiitoksia; "mutta", lisäsi hän, yhä keräten kokoon tyhjiä laseja ja pulloja, "niinkauan kun minä en asiasta mitään puhu, niin ei teidänkään liene tarvis sitä tehdä." Koottuansa yhden kantamuksen meni hän ulos ja tuli jälleen takaisin loppuja noutamaan. Mutta tästä hetkestä saakka oli hänen valtansa kukistumaton.