Petra kalpeni, huoahti äkisti ja syvään, katsoi epävakaisesti ympärilleen — ja karkasi erääseen sivuhuoneesen, jonka ovi oli puoleksi auki, heittäytyi suullensa pöydälle ja antautui kokonaan tuskansa ja pettymyksensä valtaan. — Isä ja tytär katsoivat toisiinsa; tuommoinen säädytön käytös, noin suorastaan syöstä toiseen huoneeseen ja jäädä sinne itseksensä istumaan, vastasi aivan tuota menettelytapaa tulla maantieltä taloon, pyytää saada sinne jäädä ja ruveta itkeä kollottamaan, kun sitä kielletään. Provasti meni hänen perässänsä, ei kuitenkaan häntä puhuttelemaan, vaan päinvastoin sulkemaan oven hänen jälkeensä. Tulipunainaisena kääntyi hän takaisin ja sanoi hiljaa tyttärelleen, joka yhä vielä seisoi uunin ääressä: "Oletko mokomaa naista nähnyt? Ken on hän? Mitä hän tahtoo?" — Tytär ei vastannut heti; mutta tehdessään sen, lausui hän vielä matalammalla äänellä kuin isä: "Hän menettelee typerästi; mutta jotakin erinomaista on hänessä." — Provasti astui edes takaisin, luoden silmänsä oveen päin; vihdoin seisahtui hän ja kuiskasi: "Hän ei varmaankaan ole täysimielinen?" — ja kun Signe ei vastannut, tuli hän likemmäksi ja sanoi toistamiseen vakavammalla äänellä: "Kuule, Signe, hän on hupsu, hupelo; se hänessä erinomaista on." — Hän rupesi uudestaan kävelemään, hän johtui toisiin ajatuksiin; hän oli miltei unhottanut mitä äsken sanoi, kun tytär kuiskaten vastasi: "Sitä en toki luule; mutta varmaankin on hän hyvin onneton", hän kumarsi päänsä kuivuneiden ruusunkukkain puoleen, joita yhä vielä hypisteli. Vieras ei olisi mitään erinomaista havainnut hänen käytöksessään, mutta isä muuttui heti, käveli muutaman kerran edes takaisin luoden silmänsä muotokuvaan ja lausui viimein, mutta hyvin hiljaa: "Luuletko että siksi että hän näyttää niin onnettomalta — — äiti olisi käskenyt häntä jäämään?" — — "Äiti ei olisi vastannut ennenkuin muutaman päivän kuluttua", kuiskasi tytär ja kumartui vielä syvemmälle ruusujen puoleen. Pieninkin muistutus hänestä tuolla ylhäällä saattoi, kun tytär sen tällä tavalla selitti, tehdä tuon karvaisen jalopeuranpään hienoksi kuin lampaan. Hän huomasi heti totuuden, hän seisoi niinkuin petoksesta tavattu koulupoika, hän unhotti polttamisen ja kävelemisen, ja vihdoin lausui hän kuiskaamalla: "Käskenkö hänen jäämään muutamaksi päiväksi?" — "Olethan jo vastannut." — "Niin, mutta toista on ottaa hänet perheeseen ja toista suoda hänen olla täällä muutaman päivän." — Signe näytti myöskin asiaa miettivän ja sanoi vihdoin: "Tee niin kuin itse katsot hyväksi."

Provasti halusi kuitenkin ehdoitusta harkita vielä tyystemmin, kävellen uudestaan edes takaisin laattialla ja tupakoiden ahkerasti. Vihdoin seisahtui hän: "Tahdotko sinä mennä sisään vai menenkö minä?" — "Varmaankin on vaikutus parempi, jos sinä menet", sanoi tytär ja nosti lempeät silmänsä isän puoleen.

Provasti oli juuri lukkoon koskemaisillaan, kun hekottavaa naurua kuului huoneesta — taasen hiljaista, ja sitten taas kokonainen naurun räjähdys. — Provasti, joka oli kavahtanut takasin, riensi uudestaan ovea kohden ja tytär hänen jäljessänsä; sillä hän siellä sisällä oli varmaankin sairastunut.

Oven avattuaan näkivät he Petran istumassa samalla paikalla, mihin hän oli istuutunut, ja hänen edessänsä avoimen kirjan, jonka yli hän oli heittäynyt kasvoillensa itse siitä tietämättään. Hänen kyyneleensä olivat kirjan lehdille vierineet; ja kun hän sen huomattuaan rupesi pyyhkimään niitä pois, sattui hänen silmiinsä eräs niitä mehukkaita lauseita, joita hän muisteli kalatyttönä kuulleensa, mutta joita hän koskaan olisi luullut kirjaan pantavan. Aivan kauhistuneena unhotti hän itkunsa; hän tuijotti kirjaan — mitä hullutusta tuo oli! — hän luki avosuin, sitä seurasi vain hullumpaa, niin törkeää, mutta kuitenkin niin vastustamattoman hauskaa, että hänen täytyi lukea eteenpäin; hän luki, kunnes hän ei enään mitään muuta huomannut, hän luki itsensä murheesta ja vaivasta, ajasta ja paikasta vapaaksi vanhan Holberg ukon luona; sillä hänen teoksiansa tämä oli! Hän nauroi, nauroi isoon ääneen — eikä vielä nytkään, kun provasti tyttärineen seisoi hänen vieressään, hän huomannut heidän totisuuttansa, ei muistanut asiaansa, vaan nauroi ja kysäsi: "mitä tämä on, mitä ihmettä tämä on?" ja avasi itse nimilehden.

Silloin vaaleni hän, katsoi ylös tulleisiin ja sitten jälleen alas kirjaan, katsoi noita tuttuja kynänpyörähdyksiä; — niitä on asioita, jotka sattuvat sydämeen kuin nuoli, asioita, joiden luulemme olevan satojen peninkulmien päässä, mutta jotka näemme aivan silmäimme edessä; — kirjan ensimäisellä lehdellä oli kirjoitettuna: "Hannu Ödegaard." Veripunaisena huudahti Petra: "Onko kirja hänen? — Tuleeko hän tänne?" ja nousi pystyyn. — "Hän on luvannut tulla", vastasi Signe, — ja nyt muisti Petra, että Bergenin läänissä asui papinperhe, jonka seurassa Ödegaard oli ulkomailla ollut; Petra oli vain tehnyt kierron, hän oli kulkenut suoraan Ödegaardia kohti. "Tuleeko hän piankin? Ehkä hän jo onkin täällä?" Hän aikoi heti paeta edemmäksi. — "Ei, hän on sairaana", sanoi Signe. — "Niin, oikein, hän on sairaana", lausui Petra tuskaisesti ja vaipui kokoon.

"Mutta sanokaa", ratkesi Signe puhumaan, "ettehän vain liene —" —
"Kalatyttö?" jatkoi provasti. Petra katsoi rukoilevana heihin. "Olen,
Kalatyttö olen", sanoi hän.

Mutta hänenpä he hyvin tunsivat; sillä Ödegaard ei ollut muusta puhunutkaan. — "Se on toista", sanoi provasti, — hän huomasi että tässä oli jotakin särkynyttä, joka kaipasi ystäväin apua, — "jääkää tänne siksi aikaa!" Petra nosti silmänsä ja näki katseen, jolla Signe kiitti isäänsä; se teki häneen niin hyvää, että hän meni ja tarttui Signen molempiin käsiin (enempää hän ei rohjennut) ja sanoi, vaikka hiukan ujostellen: "Kerron teille kaikki, heti kun jäämme kahden kesken."

Tunnin kuluttua tunsi Signe Petran koko elämäkerran, jonka hän heti kertoi isälleen. Tämän neuvosta kirjoitti Signe vielä samana päivänä Ödegaardille ja sitä hän pitkitti niin kauan kuin Petra oli heidän perheessänsä.

Mutta kun Petra ehtoolla laski levolle suureen höyhenvuoteeseen rauhalliseen huoneeseen, jonka uunissa palavat koivupuut ratisivat ja jossa Uusi Testamentti oli yöpöydällä kahden kynttilän keskellä, — niin kiitti hän, tarttuessaan kirjaan, Jumalaansa kaikesta, sekä pahasta että hyvästä.

* * * * *