Provasti oli nuorella ijällään halunnut tulla papiksi, hänellä kun oli palava henki ja taipumus kaunopuheliaisuuteen; hänen varakkaat vanhempansa olivat sitä vastaan; he mieluimmin tahtoivat että hän valitsisi semmoisen elämäntoimen, minkä he nimittivät itsenäiseksi. Mutta heidän vastuksensa vain lisäsi hänen intoaan, ja tutkinnon suoritettuaan läksi hän ulkomaille jatkamaan opintojaan. Ohimennen Tanskanmaalla käydessään oli hän sattunut yhteen erään naisen kanssa, joka kuului semmoiseen uskonsuuntaan, mikä hänestä ei ollut kyllin ankara ja jota hän senvuoksi lujasti vastusti; hän koetti alinomaa vaikuttaa tähän naiseen, mutta sitä katsetta, jonka tämä silloin loi häneen ja jolla sai hänet vaikenemaan, ei hän ulkomailla ollessaan voinut sittemmin koskaan unhottaa. Sieltä palatessansa etsi hän heti tämän naisen. He seurustelivat ja suostuivat yhä enemmän toisiinsa, kunnes joutuivat kihloihin ja kohta sen jälkeen naimisiin. Nyt tuli kuitenkin ilmi, että kumpaisellakin oli ollut oma syrjäajatuksensa; mies oli päättänyt taivuttaa vaimonsa kaikkine hänen suloineen omaan synkkään oppiinsa, ja vaimo puolestansa oli ollut kyllin lapsekas luulemaan että saisi miehensä kyvyn ja kaunopuheliaisuuden oman uskokuntansa palvelukseen. Miehen ensimäistä kaikkein säyseimpää yritystä kohtasi vaimon ensimäinen kaikkein säysein; mies vetäytyi pois närkästyneenä ja epäluuloisena. Vaimo oli kylläksi herkkä tämän huomaamaan, ja siitä päivästä lähtien mies piti silmällä vaimonsa yrityksiä ja vaimo piti silmällä miehensä yrityksiä. Kumpikaan ei tehnyt uutta yritystä, sillä kumpikin oli tullut varovaksi. Mies varoi omaa kiihkeätä luontoansa, ja vaimo varoi että hän, jos yritys pettäisi, menettäisi tilaisuuden vetää miehensä puolellensa; sillä hän ei koskaan heittänyt toivoansa; se oli tullut hänen elämänsä tehtäväksi. Mutta koskaan ei jouduttu kiistaan; sillä missä vaimo oli, siinä ei kiistelty. Kiihkeän tahtonsa ja tukahutetun intohimonsa kuitenkin mies tahtoi saattaa ilmi, — ja se tapahtui aina kun hän astui saarnastuoliin ja näki vaimonsa istuvan kirkossa. Seurakunta joutui hänen mukanansa ikäänkuin pyörteeseen, hän kiihotti sitä ja pian sekin häntä. Vaimo huomasi sen ja viihdytti arkaa sydäntänsä hyväätekeväisyydellä — ja myöhemmin, äidiksi tultuaan, tyttärensä seurassa, jonka hän otti ruumiilliseen ja henkiseen syliinsä ja jolla hän täytti yksinäiset hetkensä. Siinä hän antoi, siinä hän otti vastaan, siinä hän tuuditteli omaa suurta lastansa lapsen viattomuudessa, siinä hän vietti lemmen juhlaa, ja sieltä hän palasi miehensä, tuon ankaran, luokse, naisen ja kristityn lempeyttä täynnä, ja silloinhan tämän oli mahdoton sanoa mitään muuta kuin hyvää. Täytyihän hänen rakastaa vaimoansa enemmän kuin kaikkia muita maan päällä, mutta sitä murheellisemmaksi hän tuli, sitä enemmin hänen sydäntänsä särki, kun hän ei voinut auttaa vaimoaan hänen autuutensa asioissa. Äidin hiljaisella oikeudella tämä otti isältä myöskin lapsen uskonnonopetuksen; lapsen laulut, lapsen kysymykset tuottivat isälle pian uusia ja haikeita tuskia — ja kun hän tulisen mielensä liikutuksesta oli saarnastuolissa kiihottunut kovuuteen asti, kohteli häntä vaimo, heidän yhdessä kotiin mennessä, vielä suuremmalla lempeydellä; silmät puhuivat, mutta suu ei sanaakaan. Ja tytär riippui kiinni isän kädessä ja katsoi häneen silmillä, jotka olivat äidin silmien kaltaiset.

Kaikesta tässä perheessä juteltiin, mutta sanaakaan ei siitä, mikä oli kaikkein heidän ajatustensa alku ja juuri. Mutta näin järkyttävää mielenjännitystä oli mahdotonta ajan pitkään kestää. Vaimo tosin hymyili vielä, mutta vain siitä syystä ettei uskaltanut itkeä. Kun aika läheni, jolloin tytär oli ripille valmistettava ja isä siis virkansa vallalla voi ottaa hänet opetettavaksensa yhtä äänettömästi kuin äiti häntä tähän asti oli opetettavanansa pitänyt, silloin jännitys yltyi ylimmilleen, ja sen sunnuntain jälkeen, jolloin rippilapsien sisäänkirjoitus kuulutettiin, sairastui äiti, melkein samoin kuin muita raukaisee. Hän sanoi hymyillen että nyt hän ei enää voinut käydä, ja muutaman päivän kuluttua, samoin hymyillen, että nyt hän ei enää voinut istuakkaan. Hän tahtoi tyttären alituisesti olemaan luonansa, vaikk'ei jaksanut hänen kanssansa jutella; saihan kumminkin katsella häntä. Ja tytär tiesi mitä äiti mieluimmin halusi; hän luki hänelle elämänkirjasta ja lauloi hänen lapsuutensa virsiä, noita hänen uskokuntansa uusia, hilpeitä virsiä. Provasti ei isoon aikaan käsittänyt mitä tässä oli tekeillä; mutta käsitettyään sen joutui hän aivan ymmälle, hän saattoi vain ajatella yhtä: saadakseen kuulla vaimonsa hänelle jotakin sanovan, jonkun sanan ainoastaan; mutta tähän oli sairas kykenemätön, hän ei voinut enää puhua. Provasti seisoi vuoteen jalkopäässä ja katsoi ja rukoili; sairas hymyili hänelle, kunnes provasti polvistui ja otti tyttären käden ja laski sen äidin käteen, ikäänkuin tahtoen sanoa: tuossa, pidä hänet — sinun haltuusi hän iäksi jääköön! Silloin hymyili vaimo suloisemmin kuin koskaan ennen - ja heitti siihen hymyilyyn henkensä. Tämän jälkeen ei provastia pitkään aikaan saatu puhumaan; toinen määrättiin hänen virkaansa toimittamaan, itse hän kulki huoneesta huoneeseen, paikasta paikkaan, ikäänkuin etsien jotakin. Hän kulki ääneti; kun hän joskus puhui, oli ääni matala — ja ainoastaan suostumalla itsekin tähän äänettömyyteen voi tytär vähitellen päästä isän yhteyteen. Nyt auttoi hän isäänsä etsimisessä; jokainen äidin sana palautettiin muistoon; mitä hän oli tahtonut se tuli heidän vastaisen elämänsä ohjeeksi. Tyttären ja äidin yhteiselämä, jonka ulkopuolena isä oli ollut, elettiin nyt uudestaan; — ensimäisestä hetkestä, minkä lapsi muisti, käytiin kaikki uudestansa läpi; äidin virret laulettiin, hänen rukouksensa rukoiltiin, ne saarnat, joita hän enimmin rakasti, luettiin yksitellen, ja hänen selityksiänsä sekä lauseitansa muisteltiin uskollisesti. Näin toimintaan saatettuna halusi provasti vielä lähteä sinne, mistä oli vaimonsa löytänyt, sielläkin samaten seuratakseen hänen jälkiään. He lähtivät matkalle ja provasti tointui siten että kokonaan omisti vaimonsa elämän omakseen. Itsekin vast'alkavana rupesi hän harrastamaan kaikkea vast'alkavaa ympärillään, sekä suuria, kansallisia, että pienempiä, valtiollisia rientoja — ja nämä antoivat hänelle vastavuoroon omaa nuorta elämänvireyttään. — Hänen voimansa palasivat ja niiden kanssa hänen halunsa - nyt hän tahtoi julistaa sanaa niin, että se valmistaisi elämää eikä ainoastaan kuolemaa varten.

Ennenkuin hän kuitenkin sulkeutui tunturiseutuunsa tätä mielityötänsä toimittamaan, syntyi hänessä halu avarammalta silmäillä mitä ulkopuolella tapahtui. He matkustivat sentähden pitemmältä ja istuivat nyt suurien muistojensa keskellä.

Näiden ihmisten seurassa eleli Petra.

YHDEKSÄS LUKU.

Kolmantena vuonna Petran tulon jälkeen, eräänä perjantaina muutamia päiviä ennen joulua, istuivat molemmat tytöt iltahämärässä; provasti oli vast'ikään tullut sisään piippuineen. Tämän päivän olivat he viettäneet niinkuin useimmat muutkin päivät näiden kahden vuoden kuluessa, ensin aamulla tehden kävelyretken, suuruksen jälkeen tunnin aikaa soittaen ja laulaen, sitten kieli- tai muuta opetusta harjoitellen ja sitten hiukan taloustoimissa puuhaillen. Iltapuolen olivat kukin omassa huoneessansa Signe par'aikaa tänään kirjoittamassa kirjettä Ödegaardille, jota ei Petra koskaan kysynyt hän kun ei koskaan muutenkaan halunnut kuulla menneistä ajoista puhuttavan. Hämärän tullen laskettiin mäkeä, ja sitten sisään keskustelemaan tai laulamaan tai myöhemmin ääneen lukemaan. Silloin provasti aina tuli sisään. Hän luki mainiosti ja tytär samoin; Petra oppi kumpaisenkin tavan, mutta vallankin heidän kielensä. Signen lausumistapa ja ääntäminen tuntuivat Petrasta niin soinnukkailta, että se kajahteli hänen korvissansa, kun hän kulki yksin. Petra rakastikin Signeä niin suuresti, että mies olisi pitänyt neljännen osan siitä hehkuvan lemmen merkkinä; hän saikin usein Signen punehtumaan. Kun provasti tai Signe näin joka ilta ääneensä lukivat (Petraa ei voitu siihen saada), olivat he käyneet läpi pohjoismaiden etevimpäin kirjailijain teokset ja vähitellen siirtyneet ulkomaan kirjallisuuteen. Näytelmiä luettiin mieluimmin. Kun he tänä iltana olivat lamppuja virittämäisillään alkaaksensa lukemaan, tuli kyökkipiika sisään ja sanoi että siellä oli ulkona joku, joka toi Petralle terveisiä. Se näkyi olevan eräs merimies hänen syntymäkaupungistansa; Petran äiti oli käskenyt häntä, näillä mailla käydessään, Petraa etsimään; hän oli nyt kulkenut peninkulman matkaa, ja kiire oli palata, koska laiva oli lähdössä. Petra seurasi häntä vähän matkaa, hän halusi puhua enemmän hänen kanssansa; sillä se oli uskollinen mies, jonka hän hyvin tunsi. Ilta oli jokseenkin pimeä; pimeät olivat talon kaikki ikkunatkin, paitsi kodan, jossa par'aikaa oli suuri pyykinpesu. Tielle ei näkynyt yhtään valkeata, tuskin voi tietä erottaa, kunnes kuu ehti kohota tunturien takaa; mutta Petra kulki uljaasti mukana metsän sisään, vaikka kuuset loivat häijyjä varjoja maahan. Yksi uutinen vallankin houkutteli häntä seuraamaan; merimies oli näet kertonut hänelle, että Pedro Ohlsenin äiti oli kuollut, jonka jälkeen Pedro oli myönyt talonsa ja muuttanut Gunlaugin luokse, jossa asui nyt Petran ullakkokamarissa. Tämä oli melkein kahdenvuoden vanha asia, mutta äiti ei ollut siitä sanaakaan virkkanut. Nyt saattoi Petra käsittää, kuka ne äidin kirjeet kirjoitti, jota hän usein, mutta aina turhaan, oli äidiltä tiedustellut; sillä joka kirjeen lopussa oli aina: "ja terveisiä kirjeen kirjoittajalta." Merimiehellä oli asiana tiedustella, kuinka kauan Petra aikoi pappilassa viipyä ja mitä hän vasta aikoi ruveta toimittamaan. Edelliseen kysymykseen vastasi Petra että sitä hän ei tietänyt, ja toiseen että mies äidille ilmoittaisi: yhtä vain maailmassa hän halusi ja jos hän ei sitä saisi, tulisi hän onnettomaksi koko elinajakseen; mutta ensiksikin hän ei voinut sanoa mitä se oli.

Sillaikaa kun Petra näin kulki jutellen merimiehen kanssa, istuivat provasti ja Signe arkihuoneessa ja puhuivat hänestä, johon he molemmin olivat hartaasti mieltyneet. Silloin tuli renkivouti sisään ja tehtyänsä tilin päivän töistä, kysyi, tiesikö kumpikaan heistä että tuo vieras neiti kulki alas huoneestaan ja takaisin ylös köysiastuimia myöten. Hänen täytyi se kolmasti kertoa, ennenkuin kumpikaan käsitti mitä hän tarkoitti; sillä yhtä hyvin hän olisi voinut kertoa että vieras neiti kulki ylös ja alas kuun säteillä. Tuvassa oli pimeätä ja nyt siellä tuli vallan hiljaista; ei edes provastin piippukaan ääntänyt. Vihdoin sai hän kysyneeksi tavallista matalammalla äänellä: "Kuka sen on nähnyt?" — "Minä; olin tallissa hevosia ruokkimassa; kello saattoi olla noin yhden paikoilla." — — "Hän kulki alas köysiastuimia myöten?" — "Niin, ja takaisin ylös." — Jälleen pitkällistä äänettömyyttä. Petran huone oli toisessa kerroksessa, rakennuksen portinpuolisessa kulmassa; hän asui yksinänsä siellä ylhäällä, ketään muuta ei asunut sillä puolella rakennusta. Tässä ei siis voinut olla mitään väärinkäsitystä. "Se on kai tapahtunut unessa", sanoi vouti ja aikoi lähteä. — "Mutta köysiastuimia ei hän toki ole voinut unessaan valmistaa", sanoi provasti. — "Ei niin, sitäpä minäkin; sentähden ajattelinkin oikeammaksi ilmoittaa asian teille, herra provasti; en ole kenellenkään muulle siitä puhunut." — "Onko kukaan muu sitä nähnyt paitsi sinä?" — "Ei, mutta jos epäilette, herra provasti, niin voinevathan köysiastuimet olla todistajana; jos ei niitä ole tuolla ylhäällä, niin olen kai minä nähnyt väärin." — Provasti nousi äkkiä. "Isä!" rukoili Signe. — "Tuo kynttilä!" vastasi provasti tavalla, joka ei sallinut mitään vastustamista. — Signe sytytti itse kynttilän. "Isä", rukoili hän vielä kerran, antaessaan hänelle sen. — "Niin, minä olen myöskin hänen isänsä, niinkauan kuin hän on talossani; minun velvollisuuteni on ottaa asiasta selko." — — Provasti kulki edellä, kynttilä kädessä, sitten Signe, ja renkivouti perässä. Petran vähäisessä kamarissa oli kaikki kunnossa; ainoastaan vuoteen viereisellä pöydällä oli suuri kasa avattuja kirjoja, toinen toisensa päällä. "Lukeeko hän öisin?" — — "En tiedä; mutta koskaan ei hän valkeata sammuta ennen kello yhtä." — Provasti ja Signe katsoivat toisiinsa; pappilassa erottiin kello kymmenen tai puolivälissä yhtätoista, ja yhdyttiin taasen aamulla kello kuuden ja seitsemän vaiheella. — "Tiedätkö sinä siitä mitään?" Signe ei vastannut. Mutta renkivouti, joka polvillaan nurkassa kaiveli, vastasi sieltä: "Eihän hän ole yksin." — "Mitä sanot?" — "Ei, täällä on aina joku hänen luonansa, jonka kanssa hän haastelee; usein he ovat hyvinkin äänekkäitä; olen kuullut hänen sekä rukoilevan puolestansa että uhkaavan. Tyttöparka on varmaan jonkun pauloissa." Signe käänsi kasvonsa toisaalle, provasti muuttui kalmankarvaiseksi. "Ja tuossa on astuimet", lisäsi renkivouti, veti ne esiin ja nousi seisaalleen. Kahta vaatenuoraa yhdisti toisiinsa kolmas, joka teki solmun, kulki poikitse, ja puolen kyynärän päässä teki taas solmun, ja kulki taas poikitse, ja niin edespäin, kunnes köysiastuimet olivat valmiit. — Näitä katseltiin tarkasti. "Oliko hän kauankin poissa?" kysyi provasti. — Renkivouti katsoi häneen: "miten poissa?" — "Oliko hän kauankin poissa, kun oli tullut alas?" — Signe vapisi vilusta ja pelosta. — "Ei hän mihinkään mennyt; hän kulki taas ylös." — "Taasko ylös? Kuka sitten meni pois?" — Signe teki liikkeen ja purskahti itkemään. — "Ei siellä ketään hänen luonansa sinä iltana ollut; se oli eilen." — "Ketään siis ei köysiastuimilla paitsi hän?" — "Ei." — "Ja hän kulki alas ja heti taas ylös?" — "Niin."

"Hän on siis vaan tahtonut niitä koetella", sanoi provasti, hengittäen vähän huokeammin. — "Niin, ennenkuin hän antoi toisen niitä kulkea", lisäsi renkivouti. — Provasti katsahti häneen: "Luuletko siis hänen ennenkin tämmöisiä valmistaneen?" — "Luulen, — miten muuten olisi ihmisiä voinut päästä hänen luoksensa?" — "Oletko kauankin tiennyt ihmisiä hänen luonansa käyvän?" — "En ennenkuin tänä talvena, jolloin hän alkoi tulta käyttää; sitä ennen ei päähäni pälkähtänyt tännepäin kulkea." — Ankaralla äänellä kysyi provasti: "Siis olet koko talven sen tiennyt; — minkätähden et ennen ole sitä ilmoittanut?" — "Luulin jonkun talon väestä olevan hänen luonansa; — mutta kun viime yönä näin hänen köysiastuimilla, huomasin vasta että ne kai olivat muita. Jos ennen olisin sen huomannut, olisin ennen sen ilmoittanutkin." — "Niin, selvä on, että hän on meitä kaikkia pettänyt!" — Signe katsoi rukoilevana isäänsä. — "Hänen ei pitäisi maata niin kaukana muista", arveli renkivouti ja kääri kokoon köysiastuimet. — "Hänenpä ei pitäisi maata enää koko talossakaan", sanoi provasti mennen ulos, toiset jäljessä. — Mutta kun provasti oli tullut alas ja asettanut kynttilän kädestään pöydälle, tuli Signe ja heittäytyi hänen syliinsä. — — — "Niin, lapseni, tämä on ankara pettymys."

Hetken kuluttua istui Signe sohvan nurkkauksessa nenäliina silmillä, provasti oli sytyttänyt piippunsa ja astui kiireesti edestakaisin. Silloin kuulivat he huutoa kyökistä, kiirettä portaista ja juoksua toisen kerroksen käytävästä; he riensivät kumpikin ulos: valkea oli valloillaan Petran kamarissa! Kynttilästä oli kipinä pudonnut nurkkaan — sillä sieltä valkea alkoi, — oli silmänräpäyksessä noussut seinäpapereita myöten ja sytyttänyt ikkunapuitteet palamaan, kun vieras sen oli huomannut tieltä ja juossut pesuhuoneeseen pyykkäreille sitä ilmoittamaan. Valkea saatiin pian sammumaan; mutta maalla, jossa kaikki käy vuosi vuodelta vanhaa tottunutta tapaansa, saattaa pieninkin poikkeus tavallisuudesta mielet levottomiksi; valkea on heidän suurin ja vaarallisin vihollisensa, joka on aina heidän mielessänsä, ja kun se sitten tulee ja jonakin yönä nostaa päänsä syvyydestä riehuvana ahnehtien saalistaan, niin säikähtyvät ihmiset eivätkä saa rauhaa viikkokausiin, muutamat eivät enää koko ikänään. Kun provasti ja Signe tämän jälkeen olivat yhdessä arkihuoneessa ja lamput oli sytytetty palamaan, kamotti heitä kumpaakin ajatellessaan että Petran huone heti oli hävityksen alaiseksi joutunut ja muistot hänestä tuleen haihtuneet. Samassa kuulivat he ulkoa Petran heleän äänen tiedustelevan ja huutavan; hän juoksi portaita ylös ja alas, juoksi yläkerrasta käytävään, käytävästä kyökkiin ja hyökkäsi vihdoin sisään, matkavaatteet yllä: "Herra Jumala, minun huoneeni on palanut." — Kukaan ei vastannut mitään, mutta Petra yhä tiedusteli yhtä menoa: "Kuka on ollut siellä? Koska se tapahtui? Kuinka pääsi valkea irti?" Provasti sanoi nyt että he olivat siellä olleet, olivat etsineet jotakin — ja loi Petraan tuiman silmäyksen. Mutta tämä ei osottanut vähintäkään kummeksimista, ei pienintäkään pelkoa siitä, mitä he olisivat voineet sieltä löytää. Hän ei edes ruvennut epäilemään, vaikka Signe istui sohvannurkkauksessa silmiänsä nostamatta, hän luuli hänen olevan säikähdyksissään tulipalosta ja kyseli lakkaamatta, kuinka valkea huomattiin, kuinka se sammumaan saatiin, kuka ensinnä oli paikalle saapunut, ja kun hän ei saanut nopeaan vastausta, juoksi hän ulos samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän tuli uudestaan juoksujalassa sisään, oli nyt riisunut matkapuvun puoliksi yltään ja kertoi sitten provastille ja Signelle kuinka kaikki oli tapahtunut ja että hän itse oli nähnyt liekin ja juosnut niin hirveästi, mutta oli nyt niin iloissaan siitä ettei se kuitenkaan ollut sen pahempaa. Puhuessaan riisui hän yltänsä loput matkavaatteet, kantoi ne ulos ja tuli jälleen sisään ja istui pöydän ääreen tavalliselle paikallensa, herkeämättä kertoen mitä tuo sanoi ja tuo teki; koko talohan oli ylösalasin ja tämäpä vasta oikein hupaista oli. Mutta kun toiset yhä edelleen olivat äänettöminä, rupesi hän valittamaan että tämä oli hävittänyt heidän illanviettonsa; sillä hän oli niin ylenmäärin ihastunut "Romeoon ja Juliaan", jota he tätä nykyä ääneensä lukivat, hän oli juuri tänä iltana aikonut pyytää Signeä toistamiseen lukemaan sitä kohtausta, joka hänen mielestänsä oli ihanin kaikista: Romeon jäähyväisiä Julialle balkongilla. Keskellä hänen sanatulvaansa tuli piikatyttö pesuhuoneesta ja sanoi että he kaipasivat vaatenuoria; kokonainen tukku oli hukassa. Petra muuttui äkkiä tulipunaiseksi ja nousi istualtaan: "Minä tiedän, missä ne ovat; menen ne noutamaan", hän astui pari askelta, muisti sitten valkeanvaaran, seisahtui ja punastui: — "Herra Jumala, ne ovat varmaankin palaneet! ne olivat minun huoneessani." — Signe oli kääntynyt häneen päin, provasti tähtäsi tarkasti sivulta: "Mihin sinä vaatenuoria käytät?" Hän hengitti raskaasti, hän voi tuskin saada sanaa suustansa. Petra katsoi provastiin, jonka kauhistava vakaisuus häntä puoleksi pelotti, mutta tuossa tuokiossa kiihotti häntä nauramaan, hän ponnisti hetken aikaa vastaan, mutta kun hän uudestaan häneen katsoi, purskahti hän niin sydämmelliseen nauruun, ettei enää voinut siitä heretä; — hänessä ei ollut syyllisempää omaatuntoa kuin lirisevässä purossa. — Signe huomasi sen hänen helakasta äänestänsä, kavahti pystyyn sohvasta: "Mitä tämä on, mitä tämä on?" — Petra kääntyi pois, nauroi, hyppeli, kyykistyi ja karkasi ovea kohden. Mutta Signe häntä estämään: "Mitä tämä on, sano, Petra?" Petra painui Signen rinnoille, ikäänkuin lymyten hänen turviinsa, mutta nauraa hekotti lakkaamatta. Ei tosiaan, tuolla tavalla ei syyllinen menettele, sen nyt provastikin saattoi huomata; — hän, joka juuri oli täydessä raivossa pystyyn karkaamaisillaan, purskahti sen siaan nauramaan, ja Signe samoin; mikään ei ole niin helposti tarttuvaa kuin nauru, vallankin semmoinen nauru, jonka syytä ei tiedetä. Sekä provastin että Signen turhat yritykset saada tietää mitä he nauroivat, tekivät ilon kahta rajummaksi; piikatyttö, joka seisoi odottamassa, rämähti hänkin mukaan nauramaan; se oli semmoista kummallista kikotusta ja kakotusta, hän itsekin huomasi ettei se sopinut näin hienojen huonekalujen ja ihmisien parissa, jonkavuoksi hän syöksyi ovesta ulos, purskahtaakseen kyökissä aika hohotukseen. Hän vei tietysti tarttuman mukanansa sinne; ja kohta vyöryi kokonainen naurun myrsky kyökistä, jossa vielä vähemmin tiedettiin mitä naurettiin, ja tämä herätti asuinhuoneessa uutta naurua.

Kun he vihdoin olivat melkein nauruun nikahtua, koetti Signe vielä viimeisen kerran tiedustella syytä tähän: "Nyt sinun täytyy se sanoa", huusi hän, pitäen kiinni Petran käsistä. — "En, en millään muotoa!" — "Mutta minä tiedän jo sen!" huusi hän uudestansa; Petra katsoi häneen ja kirkaisi; mutta Signe huusi: "Isäkin sen tietää." Petra ei kirkunut, hän ulvoi ja irroitti itsensä, karkasi ovelle, mutta siellä Signe uudestaan saavutti hänet; nyt Petra kääntyi ja rupesi taistelemaan, hän tahtoi päästä pois millä hinnalla hyvänsä; hän nauroi painiessansa, mutta vedet kiilsivät hänen silmissänsä; — silloin päästi Signe irti — Petra ulos ovesta, mutta Signe perässä. — Molemmat juoksivat Signen kamariin.