"Oikein, Eerikki, nyt osasit paikalle!"
"Odottakaa vähän", sanoi Ödegaard, kun olivat lähtemäisillään; "ei ole kummaa ett'ette tunne minua; — mutta minulla pitäisi olla sukulaisia Öigarissa." — He kääntyivät kaikki häneen päin, itse provastikin, joka kyllä oli sen tiennyt, mutta nyt oli sen kokonaan unhottanut. "Nimeni on Hannu Ödegaard, Knuuti Hannunpoika Ödegaardin poika, tuon provastin, joka kerran teidän keskuudestanne reppu seljässä lähti maailmaan." Nyt kuului vaatetukusta: "Herra Jumala, — hän oli veljeni, hän."
He jäivät kaikki seisomaan, mutta kukaan ei saanut sanaa suustansa. Vihdoin kysäsi Ödegaard: "Sinun luonasi siis olin silloin, kuin kerran pikkupoikana kävin isäni seurassa siellä tuntureilla?" — "Niin, minun luonani". — "Ja pitkän aikaa minunkin luonani", sanoi Lauri, "isäsi on minun serkkuni." — Mutta Randi sanoi alakuloisesti: "Vai sinä olet se pikku Hannu; — niin aika kuluu." — "Miten Elsa voi?" kysäsi Ödegaard. — "Tämä on Elsa", sanoi Randi ja osoitti valkoveristä vaimoa. "Sinäkö olet Elsa?" huudahti Ödegaard, "sinulla oli silloin pieni lemmentuska; halusit saada mieheksesi pitäjän viulunsoittajan, — saitko hänet?" Kukaan ei vastannut. Vaikka alkoi hämärtää, näki hän Elsan lentävän tulipunaiseksi ja miesten katsovan poispäin tai maahan, — lukuunottamatta nuorta miestä, joka tuimasti katsoi Elsaan. Ödegaard huomasi tuhmasti kysyneensä, provasti riensi hänelle avuksi: "Ei, Hannu viulunsoittaja on naimaton; Elsa sai Laurin pojan miehekseen, mutta on nyt jälleen vapaa; hän on leski." — Elsa lensi uudestaan veripunaiseksi, nuori mies huomasi sen ja naurahti pilkallisesti.
Mutta Randi lausui: "Niin, sinä olet kai pitkältä matkustanut, sinä? Olet paljon oppia saanut; kuulen ma." — "Niin, tähän saakka olen lukenut tai matkustellut; mutta nyt mielin asettua ja ryhtyä tosi-toimiin." — "Niin, niin; niinhän se käy; — toiset matkustavat ja saavat oppia ja tietoja, toiset jäävät kotonurkkiin." Ja Lauri lisäsi: "Kotimaan turvetta on usein raskas vääntää. Jos näin raastamme esille miestä, josta voisi apua olla, niin menee hän menojaan." — "Toimet ovat monenlaiset; tehköön kukin tehtävänsä", lausui provasti. — "Ja Herra kyllä työn suuntaa oikeaan", sanoi Ödegaard; "isäni työ saattaa vielä tännekin vaikuttaa, jos Jumala sen sallii." — "Niin kyllä, sitä en epäile", lausui Randi hiljaisesti; "mutta usein on raskasta odottaa; sillä se kestää niin kauan."
He erosivat; provasti asettui toiseen, Ödegaard toiseen ikkunaan katsomaan heitä, sillä heillä oli nyt tunturimatka edessä; nuori mies kulki viimeisenä. Ödegaard sai kuulla, että hän oli kotoisin kaupungista, jossa oli ryhtynyt milloin mihinkin, mutta aina joutunut ihmisten kanssa riitaan. Hän luuli olevansa määrätty johonkin suureen toimeen, arvatenkin apostoliksi; mutta oli, ihmeellistä kyllä, jäänyt Öigariin, — rakkaudesta Elsaan, niinkuin jotkut arvelivat. Hän oli tulinen luonne, joka oli kokenut ja vieläkin saisi kokea monta kovaa.
He tulivat nyt näkyviin tunturilla; navetan katto ei enää peittänyt heitä. He ponnistelivat raskaasti rinnettä ylös, puut kaihtoivat heitä, he tulivat uudestaan näkyviin aina yhä ylempänä. Syvässä lumessa ei ollut jälkiä, puut olivat tienviittoina, ja kaukana sivuilla lumitunturit osoittivat mitä suuntaa heidän kotonsa oli.
Mutta salista kuului pari sävelliverrystä ja sen jälkeen:
Kevähästä mun lauluni kaikaa,
Vaikk' kevähäsen vielä on aikaa;
Kevähästä mun lauluni kaikaa,
Joka rintahan kaipuun tuo;
Näin yhtyvät liittoon nuo.
Ja aurinko silloin hohtaa,
Ja hukka se talvea kohtaa,
Ja soitellen puroset läikkyy,
Ja talvi niit' arkoen säikkyy,
Ja luonto se pois vilun heittää,
Ja kukkaistuoksuhun peittää. —
Kevähästä mun lauluni kaikaa.
YHDESTOISTA LUKU.
Tästä päivästä lähtien oli provasti hyvin vähän toisten seurassa; osaksi pitivät joulupyhät häntä työssä, osaksi hän ei päässyt selville siitä, oliko näyttelijätoimi kristitylle luvallista vai ei; kun vain Petra näyttäytyi, joutui hän hämmennyksiin.