— "Hyvä." — "Niin, mutta nyt sinun pitää lähteä!"
— "Etkö tahdo antaa minulle edes kättä jäähyväisiksi?" — "En ymmärrä, mitä sinä aina tahdot siitä minun kädestäni; — ei, nyt sinä et sitä saa. — Hyvästi!" huusi hän ja juoksi Gunnarin luota pois.
Seuraavana päivänä sovitti hän niin, että jäi viimeiseksi ompelukouluun. Kello oli pian 10, kun hän sieltä lähti pois, vaan kun hän tuli kasvitarhan ulkopuolelle, niin ei Gunnaria täällä ollutkaan. Petra oli ajatellut kaikellaisia vastuksia, vaan ei tätä; hän närkästyi niin, että päätti itse odottaa, saadaksensa antaa Gunnarille oikein aika torat, kun tämä viimeinkin tulisi. Muutoin oli hänen rattoisa kulkea tuossa edes takaisin kasvitarhan takana, sillä kauppiasten lauluseura oli juuri alkanut harjoituksiansa läheisessä talossa, jonka ikkunat olivat auki; espanjalainen laulu houkutteli mukaansa hänen ajatuksensa illan tyvenessä, kunnes hän itse oli Espanjassa ja kuuli omaa kiitostansa laulettavan avonaiselta altanilta. Espanjaan hehkui hänen mielensä; sillä joka kesä tulivat nuo mustat espanjalaiset laivat satamaan, kadulla kaikuivat espanjalaiset laulut, ja Ödegaardin huoneen seinässä riippui kokonainen jakso kauniita kuvia Espanjasta, hän oli nyt kenties itsekin jälleen siellä, ja Petra oli hänen luonansa! Vaan äkkiä hän kutsuttiin pois retkiltään, sillä omenapuun takaa tuli viimeinkin Gunnar rientäen ja Petra juoksi kohti — ei Gunnaria, vaan tuota Espanjasta kotiutunutta valkeata hattua valkotukkaisessa päässä. "Ha, ha, ha, ha", nauroi tämä, "pidittekö minua toisena?" — Petra kielsi kovasti ja hätäisesti ja juoksi vihoissaan pois, vaan toinen juoksi jäljestä ja sopotti juostessaan hyvin kiiruusti ja sekasotkuisesti, niinkuin ihmiset tekevät, jotka puhuvat useampia kieliä. "Niin, minä voin hyvin seurata, sillä minä juoksen erinomaisen nopeasti, — ei pako teitä auta; minun pitää saada puhua teidän kanssanne, — täällä kotokaupungissani on niin hiljaista, kaikki ihmiset ovat kuin kuolleita, mutta te ette ole kuollut, sen minä voin nähdä — minun pitää saada puhua teidän kanssanne, kävelen tässä jo kahdeksatta iltaa." — "Kahdeksatta iltaa!" — "Kahdeksatta iltaa, ha, ha, ha, ja kävelen kernaasti vielä kahdeksan iltaa lisäksi, sillä me kaksi sovimme hyvin yhteen, eikö totta? Ei pako teitä auta, minä en laske teitä, olettehan jo väsyksissä, näen sen." — "En, en ole väsyksissä." — "Olettepa." — "En, en ole väsyksissä." — "Mutta olettepa! Puhukaa sitten, jos ette ole väsyksissä!" — "Ha, ha, ha." — "Ha, ha, ha, ha! Se ei ole puhumista", — ja nyt he seisahtuivat. He vaihtoivat muutamia sanoja, puoleksi leikillisiä, puoleksi totisia; sitten rupesi valkotukka Espanjaa ylistämään, toinen kuvaus seurasi toistaan; viimein kirosi hän tuota pikku kaupunkia, jossa he asuivat, — edellistä kuunteli Petra loistavin silmin, jälkimäinen suhisi korvain ohitse hänen silmäillessään kultavitjoja, jotka oli kaksinkerroin kääritty kauppiaan kaulaan. "Niin, nuo", sanoi kauppias nopeasti vetäen näkyviin vitjojen pään, jossa riippui kultaristi — "kas, nuo otin tänä iltana mukaani, näyttääkseni niitä lauluseuran kokouksessa, ne on Espanjasta; te saatte kuulla niiden historian!" Ja nyt kertoi hän: "Etelä-Espanjassa ollessani jouduin ampumajuhlaan ja voitin tämän palkinnon; se annettiin minulle juhlatilassa näillä sanoilla: 'ottakaa tämä mukaanne Norjaan ja lahjoittakaa se espanjalaisten kavalierien kunnianosoitukseksi kauniimmalle naiselle kotiseudullanne.' Sitten kaikui huuto ja riemusoitto, lippuja heilutettiin, kavalierit taputtivat käsiänsä ja minä otin lahjan vastaan!" — "Sepä mainiota!" huusi Petra, sillä hänen silmissään väikkyi heti tuo espanjalainen juhla espanjalaisine väreineen ja lauluineen, espanjalaiset seisoivat päivän paahtamina viinamäkien juurella ilta-auringon loistossa, ja heidän ajatuksensa etsivät kauniinta naista lumien maassa. Kauppias oli hyväntahtoinen nuori mies, vaikka olikin tuommoinen hätikkö ja itseluuloinen, ja nyt hän jäi siihen seisomaan ja kertomaan Petralle. Toinen kuva toisen jälkeen lisäsi tytön halua, ja kokonaan kiintyneenä tuohon kummalliseen maahan alkoi hän hyräillä espanjalaista laulua, minkä äsken oli kuullut, ja vähitellen liikuttaa jalkojansa sen tahdin mukaan. "Mitä? taidattehan tanssia espanjalaista tanssia", huudahti kauppias. "Niin, niin-niin!" lauloi Petra tanssitahdin mukaan, ja iski näppiänsä yhteen matkiaksensa kastanjetteja; hän oli näet nähnyt espanjalaisten merimiesten tanssivan. — "Te ansaitsette saada tämän espanjalaisten kavalierien lahjan", huudahti kauppias ihastuksissaan, — "te olette kauniin nainen, minkä olen kohdannut!" — ja otti samassa kultavitjat kaulastaan ja kiersi kevyellä kädellä ne moneen kertaan Petran kaulaan, ennenkuin tyttö tuota tajusikaan. Vaan kun hän tajusi sen, lensi hänen kasvoillensa tuo tumma häpeän puna, joka oli hänelle omituinen, ja kyyneleet olivat tulla silmiin — niin että kauppias, joka oli kummastunut kummastumistaan, nyt joutui kovin häpeisiinsä, eikä enää tietänyt mitä tahtoi, vaan tunsi että hänen piti lähteä, ja lähtikin.
Vielä kello 12 seisoi Petra avonaisessa ullakkoikkunassa, vitjat kädessä. Jälkikesäinen yö peitti lempeänä kaupungin ja vuonon ja kaukaiset tunturit; kadulta kaikui jälleen espanjalainen laulu, sillä seuran jäsenet olivat saattaneet Yngve Voldin kotiin. Joka sana kuului; ne olivat kauniista kukkakiehkurasta. Ainoastaan kaksi ääntä lauloi; toiset vaan suullaan myötäilivät kitaran mukasoitantoa:
Kiehkuran tarjoan, lempien sinua,
Otapa kiehkura, muistele minua!
Ota, sä ihanin,
Heinä tää vihannin,
Ota, sä lempein,
Kukka tää hempein,
Ota, sä sivein,
Nuppu tää tivein,
Ota, sä korein,
Lehti tää sorein.
Kiehkuran tarjoan, lempien sinua,
Otapa kiehkura, muistele minua!
Kun Petra aamulla avasi silmänsä, oli hän ollut auringon joka taholta kirkastamassa metsässä, missä kaikki puut olivat kultahaapoja, ja niistä riippui pitkiä loistavia terttuja, jotka melkein koskivat häneen, kun hän niiden välitse kulki. Kohta muisti hän vitjat, otti ne ja ripusti paitansa päälle. Sitten pani hän paidan ylle mustan huivin ja vitjat tämän päälle, sillä ne olivat kauniimmat mustalla pohjalla! Yhä vielä vuoteellaan istuen katsoi hän pieneen käsipeiliin: — oliko hän todellakin niin kaunis? Hän nousi hiuksiansa letittämään ja sitten jälleen katsomaan peiliin, vaan muisti samassa äitiänsä, joka ei vielä mitään tietänyt, jonka vuoksi hän nyt kiirehti; täytyihän mennä alas kertomaan. Juuri kun oli valmiiksi puettu ja vitjoja kaulaansa ripustamaisillaan, juolahti hänelle mieleen, mitä äiti sanoisi, mitä kaikki ihmiset sanoisivat ja mitä hänen itsensä tulisi vastata, kun kysyisivät, miksi hän kantoi noin kalliita vitjoja. Kun tämmöinen kysymys oli hyvin todennäköinen, niin se palasi mieleen yhä vakavampana, kunnes hän haki esiin vähäisen rasian, pani vitjat siihen, pisti rasian taskuunsa — ja tunsi ensi kerran iässään olevansa köyhä. Sinä aamupuolena ei hän mennytkään sinne, mihin piti, vaan jäi vitjat kädessä istumaan yläpuolelle kaupunkia, melkein samoille paikoille, missä oli ne saanut, ja hänestä tuntui kuin hän olisi ne varastanut.
Illalla odotti hän kasvitarhan takana Yngve Voldia vielä kauvemmin, kun oli edellisenä iltana odottanut Gunnaria, hän tahtoi antaa vitjat takaisin hänelle. Vaan niinkuin se laiva, jossa Gunnar purjehti pois, oli odottamatta edellisenä päivänä nostanut ankkurin, kun oli saanut edullisen rahdin lähikaupungista, samaten täytyi Yngve Voldinkin, joka oli laivan omistaja, matkustaa tänään samoille asioille. Hänellä oli paljon muitakin toimituksia, jonka tähden hän viipyi poissa kolme viikkoa.
Näiden kolmen viikon kuluessa olivat vitjat vähitellen siirtyneet taskusta pesukaapin laatikkoon ja sieltä taasen paperikääreeseen ja paperikääre salaiseen paikkaan. Mutta itse oli Petra sill'aikaa siirtynyt toisesta nöyryyttävästä havainnosta toiseen. Ensikerran tuli hänelle täysin selväksi se väli, joka erotti hänet kaupungin vallasnaisista; he olisivat voineet kantaa vitjoja kenenkään kysymättä miten tai mistä olivat ne saaneet. Mutta semmoiselle Yngve Vold ei olisi uskaltanut tarjota vitjoja, tarjoomatta samassa kättänsä avioliittoon; ainoastaan kalatytölle uskalsi hän sitä tehdä. Jos Yngve tahtoi lahjoittaa hänelle jotakin, niin miksi ei semmoista, jota hän olisi voinut käyttää; vaan Yngve oli tahtonut tehdä hänelle katkerinta pilkkaa, antamalla semmoista, jota hän ei ollenkaan voinut käyttää. Yngven kertomus "kaunihimmasta" lienee ollutkin sulaa valhetta; sillä jos vitjat sentähden olivat hänelle aiotut, niin eihän Yngve silloin olisi tullut niin salaisesti ja iltahämärässä. — Harmi ja häpeä kalvoivat sitä katkerammin Petran sydäntä, kun hän itse oli luopunut luottamasta kehenkään. Eipä kummaa siis, että hän, kun ensikerran jälleen Yngven tapasi, Yngven, jonka ympärillä kaikki nämä harmilliset ja häpeälliset ajatukset pyörivät, punastui niin, että toinen ymmärsi sen väärin, ja huomattuansa sen, punastui vielä enemmän.
Kerkeästi kääntyi Petra takaisin kotiin, tempasi vitjat ja istuutui, vaikka vielä oli päivä, kaupungin yläpuolelle Yngveä odottamaan; nyt tämän piti saada ne takaisin! Hän tunsi hengessään että Yngve tulisi, sillä olihan hänkin punastunut Petran nähdessään, ja oli kumminkin ollut poissa koko ajan. Mutta pian alkoivat nuo samat ajatukset kääntyä Yngven eduksi. Tämä ei olisi punastunut, jos olisi ollut Petrasta välinpitämätön, hän olisi jo ennen tullut, jos ennen olisi ollut kotona. Päivä jo alkoi hämärtää; näinä kolmena viikkona oli alkanut kovasti pimetä. Mutta pimetessä muuttuvat usein ajatuksemme. Petra istui ihan tien vieressä puiden suojassa, niin että voi nähdä kaikki, mutta itse olla näkymättömänä. Kun hetki oli kulunut eikä Yngveä kuulunut, pyrkivät ristiriitaiset tunteet hänessä valtaan; hän kuunteli milloin närkästyen, milloin tuskaillen; kun joku läheni, kuuli hän sen kauan aikaa ennenkuin näki, mutta Yngve se vaan ei ollut. Linnut, jotka puolinukuksissa lehväin suojassa paikkaa muuttivat, saattoivat häntä peljättää, niin oli hänen mielensä jännityksessä; joka kolkutus kylästä, joka huuto veti puoleensa hänen huomionsa. Eräässä suurenmoisessa laivassa nostettiin par'aikaa laulaen ankkuria; oli aikomus yöllä hinata laiva satamasta, jotta se voisi hyödykseen käyttää ensimäistä aamutuulen viriä. Jospa hänkin saisi mennä mukana valtamerelle, sinne hän halusi! Laulu tuli hänen omasta sydämestään, vintturin kalahteleva pyörinä rohkaisi mieltä, miksi, mihin? — Samassa näkyi tuo valkea hattu tiellä aivan hänen edessänsä; hän kavahti pystyyn ja rupesi suoraa päätä juoksemaan, mutta juostessa johtui mieleen ettei olisi pitänyt juosta; se oli hairaus hairauksessa, sentähden jäi hän paikoilleen. Kun Yngve lähestyi häntä puiden välissä, seisoi hän ja hengitti niin raskaasti, että jokainen hengenveto kuului, ja niinkuin hän edellisellä kerralla oli rohkeudellansa vallannut tuon miehen, niin hän tänään valtasi hänet pelollaan; mies näytti hyvin ujolta, jopa hämmentyneeltä ja kuiskasi: "älä pelkää."
Mutta Petra vapisi, sen hän näki. Silloin tahtoi hän tytössä herättää luottamusta ja ottaa lujasti kiinni hänen kädestään, mutta hänen kätensä ensi koskennasta kavahti Petra pystyyn, ikäänkuin tulen polttamana, ja juoksi uudestaan pois, jättäen hänen siihen seisomaan.