Petra ei juossut kauas, hän oli hengästyä, ohimoita tykki ja poltti, povi oli pakahtua, hän painoi käsiänsä sitä vastaan — ja kuunteli. Hän kuuli askeleita ruohossa, kahinaa lehdissä, Yngve tuli, ihan häntä kohti, hän näki Petran? — ei nähnyt, ei! — näki, näki! — ei, ei nähnyt, ohitse kulki! Petra ei peljännyt, se ei ollut syynä; mutta hänen mielensä oli kuohuksissa, ja kun hän tunsi olevansa turvassa, raukesivat voimat jännityksen kanssa ja hän vaipui maahan uupuneena ja tyhjänä.

Hetkisen kuluttua nousi hän ja kulki hitaasti alaspäin, seisahtuen välillä ja taas kulkien, ikäänkuin ei hänellä olisi mitään päämäärää ollut. Kun hän taasen tuli tielle, istui siellä Yngve kärsivällisesti odottamassa; hän nousi nyt seisaalleen. Petra ei ollut häntä huomannut; hän kulki niinkuin sumussa, hän ei sanaakaan hiiskunut, ei liikahtanut paikaltaan, peitti vain silmät käsiinsä ja itki. Tämä valtasi niin Yngve Voldin, että hänen muuten niin liukas kielensä pysähtyi. Ja sitten hän lausui omituisella varmuudella: "Illalla puhuttelin äitiäsi, huomenna pitää kaikki olla selvää, ja muutaman päivän perästä lähdemme ulkomaille ja sinä tulet vaimokseni." Hän odotti vastausta, odotti ainakin että Petra nostaisi silmänsä, vaan sitä tämä ei tehnyt. Yngve selitti sen omalla tavallaan: "Et vastaa? Et voi! Hyvä! — Luota minuun, sillä tästä hetkestä olet minun omani. — Hyvää yötä!" Ja hän meni.

Petra jäi seisomaan niinkuin sumuun, helppo tuska pilkehti väliin ja tahtoi sen hajoittaa, mutta taas oli sumua.

Niin valtavasti oli Yngve Vold kokonaista kolme viikkoa kiinnittänyt puoleensa hänen ajatuksensa, että kaikki oli valmista asettamaan tämän uuden ihmeen uuteen mielikuvitusjaksoon. Yngve oli kaupungin rikkain mies, sen vanhinta sukua, ja hän nyt tahtoi, kaikesta huolimatta, koroittaa Petran rinnallensa. Tuo oli jotakin niin odottamattoman toisenlaista siihen verraten, mitä hän pitkät ajat harmistuneena ja tuskissaan oli ajatellut, että se jo yksinäänkin saattoi tehdä hänet onnelliseksi! Mutta yhä onnellisemmaksi tuli hän, jota enemmän hän otti tarkastellakseen näitä uusia joka suhteessa valtaavia oloja. Hän näki olevansa kaikkien vertainen ja lähellä kaikkia epäselviä toiveitansa! Hän näki ennen kaikkia Yngve Voldin suurinta laivaa lipuilla koristettuna merelle hinattavan hänen hääpäivänänsä, näki heidän ilotulen leimuessa ja tykkien paukkuessa laivaan astuvan ja lähtevän Espanjaan, jossa hää-aurinko hehkui!

* * * * *

Kun hän seuraavana päivänä heräsi, tuli palvelustyttö ylös ja ilmoitti että kello jo oli puolivälissä kaksitoista. Petran oli kova nälkä, hän sai ruokaa, enemmän ruokaa, tunsi päänkivistystä ja väsymystä ja nukkui uudestaan. Kun hän kello kolmen aikaan iltapuolella heräsi jälleen, tunsi hän voivansa hyvin. Äiti tuli ylös ja sanoi hänen varmaankin maanneen itsensä taudista terveeksi, sillä niinhän äidin itsensäkin oli tapana tehdä. Mutta nyt oli Petran noustava ja mentävä ompelukouluun. Hän istui vuoteessa, nojaten päätään käsivarteensa. Silmiään nostamatta hän vastasi, ettei enää menisi ompelukouluun. Äiti ajatteli, että hän oli vielä vähän niinkuin unen horroksissa, ja meni alas noutamaan myttyä ja kirjettä, jotka eräs laivanpoika oli tuonut. Tuossahan lahjat jo tulivat! Petra, joka uudestaan oli heittäynyt levolle, kavahti pystyyn ja avasi, yksin jäätyään, jonkinlaisella juhlallisuudella ensiksi mytyn — jossa oli yhdet saksan kengät. Vähän pettyneenä oli hän ne pois panemaisillaan, kun tunsi niiden kärkien painavan. Hän pisti kätensä kenkiin ja veti toisesta esiin pienen, hienoon paperiin käärityn kääryn; tässä oli kultainen rannerengas; — samaten toisesta tarkasti kätketyn kääryn; siinä oli yhdet saksan sormikkaat, — ja oikean käden sormikkaasta veti hän esiin paperitötterön, jossa oli kaksi sileätä kultasormusta. "Joko nyt!" ajatteli Petra, hänen sydämensä tykytti, hän katsoi kirjoitusta ja, aivan oikein, toisessa sormuksessa seisoi: "Petra" sekä vuosi- ja päiväluku, — ja toisessa: "Gunnar." Hän kalpeni, heitti kääryt sormuksineen päivineen lattialle, ikäänkuin olisi polttanut sormensa niihin, ja repäisi auki kirjeen. Se oli kirjoitettu Calais'n kaupungista ja kuului näin:

Rakas Petra!

Tultuani tänne hyvällä purjetuulella 61:ltä leveysasteelta 54:lle ja sitten ankaralla laitatuulella tänne saakka, joka harvoin tapahtuu suuremmillekaan laivoille kuin meidän, joka on kaunis purjelaiva. Mutta tiedäppäs nyt, että koko matkan olen ajatellut sinua ja sitä, mikä viimein meidän välillämme tapahtui, ja että olen pahoilla mielin siitä, kun en saanut sinua säällisesti hyvästi jättää, jonka tähden laivaan astuin harmistuneena, mutta sinua sittemmin en koskaan unhottanut, paitse joskus, jonkun kerran — sillä merimiehellä on kovat päivät. Mutta nyt olemme tulleet tänne ja minä olen kuluttanut koko palkkani lahjojen ostamiseen sinulle, joita pyysit, ja äidiltä saamani rahat olen samaten kuluttanut, niin ettei minulla nyt ole niin mitään. Mutta jos saan lupaa, niin tulen itse yhtä pian kuin lahjatkin; sillä niinkauan kuin se on salassa, ei se ole varma toisiin nähden, vallankin nuoriin miehiin, joita siellä on paljon; mutta minä tahdon olla varma asiasta, jott'ei kukaan tohtisi tekojaan puolustella, vaan kavahtaisi minua. Sinä voit kyllä saada minua paremman, sillä saada voit kenen ikinä tahdot, mutta koskaan et voi saada uskollisempaa, ja semmoinen olen minä. Nyt tahdon lopettaa, sillä jo olen kuluttanut kokonaista kaksi arkkia ja puustavit tulevat niin suuria; tämä, näet, on minusta pahinta työtä, mutta teen sitä kuitenkin, kun sinä niin tahdot. Ja sitten tahdon lopuksi sinulle sanoa, että se kaiketi oli täyttä totta; sillä jos se ei täyttä totta ollut, niin oli se suuri synti ja voi saattaa monen onnettomuuteen.

Gunnar Ask,

Alalaivuri "Norjan perustuslaki" nimisellä piikillä.