Kova pelko valtasi Petran. Tuokiossa oli hän noussut ja pukeutunut. Hänen täytyi mennä ulos, ikäänkuin sieltä jostakin saisi neuvoja; sillä kaikki oli tullut sekaiseksi, epävakaiseksi, vaaralliseksi. Jota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hämmentyi häneltä lanka, jonkun täytyi häntä auttaa sitä selvittämään, muuten ei hän päässyt irti! Mutta kehen hän uskaltaisi luottaa? Kehenkä muuhun kuin äitiinsä. Kun hän kauan tuskailtuaan vihdoin seisoi äidin luona kyökissä, peljästyneenä ja itkussa silmin, mutta lujana päätöksessään täydellisesti uskoutua äidille saadakseen täydellistä apua, lausui äiti häneen katsomatta ja siis näkemättä hänen kasvojansa: "Nyt hän on ollut täällä — hän on palannut kotiin jälleen." "Kuka?" kysyi Petra tukien itseänsä; sillä jos Gunnar nyt oli tullut, oli myöskin kaikki toivo mennyt. Hän tunsi Gunnarin; tuopa oli hidas ja hyväntahtoinen, mutta vihastuneena hurjapäinen. "Hän sanoi että sinun pitää heti mennä sinne." — "Sinne", kertoi Petra vavisten, hän älysi silmänräpäyksessä, että Gunnar oli jo kaikki äidille ilmoittanut, ja mitäpä nyt tapahtuisi? — "Niin pappilaan", sanoi äiti. — "Pappilaanko? — Ödegaardko on kotiin tullut?" — Äiti kääntyi nyt häneen: "Niin, kukapa sitten?" — "Ödegaard!" huusi Petra riemuiten, ja ilon myrsky puhdisti vilauksessa ilman; "Ödegaard on tullut, Ödegaard, oi, hyvä Jumala, hän on tullut!" tuokiossa oli hän ovesta ulkona ja kedolla. Hän ryntäsi eteenpäin, hän hymyili ja huusi ääneensä. Häntä, häntä hän tarvitsi; jos hän olisi kotona ollut, niin ei mitään pahaa olisi tapahtunut! Hänenpä luonansa oli Petra turvissa; kun hän vaan ajatteli Ödegaardin jaloa, kirkasta muotoa, hänen lempeätä ääntänsä, noita hiljaisia kuvikkaita huoneita, joissa Ödegaard asui, niin hän heti rauhoittui ja tunsi olevansa turvassa. Hän pysähtyi hetkeksi ja kokosi ajatuksensa. Kylä ja maisema loistivat syyspäivän laskiessa, varsinkin vuono välkkyi hohtavan kirkkaana; tuolla kaukana salmessa tuprahti ilmaan viimeinen savu siitä höyrylaivasta, jolla Ödegaard oli palannut. Oi! pelkkä tieto, että tämä taas oli kotona, saattoi Petran hyväksi, eheäksi, lujamieliseksi. Hän rukoili Jumalaa, ettei Ödegaard enää koskaan häntä jättäisi. Ja samassa kun tämä toivo häntä rohkaisi, näkee hän Ödegaardin hymyellen tulevan häntä vastaan; hän oli arvannut mitä tietä Petra tulisi ja meni häntä kohtaamaan! Tämä Petraa liikutti; hän juoksi häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja suuteli niitä; Ödegaard tuli hämille; nähdessään jonkun kaukaa lähenevän, veti hän Petran tienviereen puiden suojaan, hän piti käsissään hänen käsiänsä, ja Petra sanoi pitkin matkaa: "oi, kuinka hupaista että tulitte! En, en voi uskoa silmiäni, oi, älkää enään koskaan lähtekö pois! Älkää jättäkö minua, älkää jättäkö minua!" Silloin purskahtivat kyyneleet hänen silmistänsä; ikäänkuin peittääkseen niitä painoi Ödegaard hänen päänsä poveansa vastaan, hän tahtoi rauhoittaa Petraa; sillä hän halusi nähdä hänet rauhallisena. Mutta Petra lymyili hänen turviinsa, niinkuin lintu suojaksi nostetun siiven alle, eikä tahtonut suojapaikastansa enään luopua. Tämän luottamuksen houkuttelemana laski Ödegaard kätensä Petran yli, ikäänkuin suoden hänelle sitä suojaa, jota hän etsi; mutta heti kun Petra tämän älysi, nosti hän itkettyneet kasvonsa Ödegaardiin päin, silmä kohtasi silmää, ja kaikki mikä saattaa vaihdella yhdessä silmäyksessä, kun katumus kohtaa rakkautta, kiitollisuus kohtaa antajan riemua, lupaus kohtaa lupausta, se kaikki nyt ripeästi seurasi toinen toistaan. Ödegaard tarttui Petran päähän ja painoi huulensa hänen huuliinsa; hän oli aikaisin äitinsä kadottanut, hän suuteli ensikerran eläissään, ja sama oli Petrankin laita. Ei kumpikaan voinut toisesta irroittua, ja kun se tapahtui, irroittuivat he vain uudestaan yhteen vaipuaksensa. Ödegaard värisi, mutta Petra hehkui ja punoitti; hän kietoi kätensä Ödegaardin kaulaan ja riippui hänessä kuin lapsi. Ja kun he istuutuivat, ja Petra sai kosketella Ödegaardin käsiä, hiuksia, rintaneulaa, kaulahuivia, kaikkia, mitä hän tähän asti kunnioituksella oli kaukaa katsellut, ja kun Ödegaard käski hänen sinutella eikä teititellä, eikä hän sitä voinut, ja kun Ödegaard rupesi kertomaan, kuinka rikkaaksi Petra ensihetkestä asti oli tehnyt hänen köyhän elämänsä, kuinka kauan hän oli taistellut vastaan, ettei tähän Petraa kietoisi eikä täten palkkaansa ottaisi; ja kun hän havaitsi ettei Petra voinut käsittää eikä ymmärtää sanaakaan hänen puheestansa, ja kun hän ei itsekään siinä mitään järkeä huomannut; kun Petra tahtoi heti muuttaa hänen luoksensa asumaan, mutta Ödegaardin hymyellen täytyi pyytää häntä odottamaan vielä pari päivää, joiden kuluttua he matkustaisivat tiehensä, jättäen tämän kaiken — silloin tunsivat he, silloin sanoivat he, istuessaan siinä puiden suojassa, edessänsä vuonot ja tunturit ilta-auringon loistossa, torven ja laulun kaukaa kajahdellessa, että tämä oli onnea.
On ensi lemmen koitto
Kuin kaiku kanteloisen,
Kuin lainehilla soitto
Aletess' aurinkoisen, —
Kuin torvi salomailla
Sekunnit soiden kiitää
Ja meidät luontoon liittää
Salaisen tenhon lailla.
VIIDES LUKU.
Seuraavana aamuna istui Petra huoneessaan puoleksi vaatetettuna eikä voinut koko pitkänä päivänä tulla sen valmiimmaksi. Aina kun hän uudestaan toimeen ryhtyi, vaipuivat kädet hänen helmoihinsa. Niinkuin tuleentunut tähkäpää, niinkuin kellokukat kedolla taipuivat hänen ajatuksensa. Rauha, turvallisuus, vaihtelevat näyt väikkyivät niiden loistavien linnojen ympärillä, joissa Petra asui. Hän palautti eloon eilisen yhtymisen, joka sanan, joka silmäyksen, jokaisen kädenpuristuksen, jokaisen suutelon; hän tahtoi käydä läpi koko tapauksen yhtymisestä hyvästijättöön asti, mutta ei ehtinyt koskaan päähän; joka erityinen muistelma siintyi pois unelmiksi, ja kaikki unelmat toivat mukanaan lupauksen. Niin suloista kuin tämä olikin, piti hänen se kuitenkin vieroittaa uudestaan muistellaksensa missä keskeytyi; mutta heti sitä muistellessaan oli hän taas kaukana kummallisuuksien maassa.
Kun ei Petraa kuulunut alas, luuli äiti hänen taasen, Ödegaardin kotiin tultua, ryhtyneen lukemiseen; ruoka vietiin hänelle ylös ja hänen piti saada olla koko päivä rauhassa. Vasta iltapuoleen nousi hän valmistautuakseen; hänen piti mennä armastansa vastaan. Hän puki päällensä mitä hänellä parasta oli, koko rippivaatteuksensa; se ei ollut komea, mutta sen hän nyt vasta älysi. Hänellä oli tähän asti ollut aivan vähän halua koreilemiseen, mutta tänään hän sen halun sai: toinen kappale oli ruma toisen rinnalla, kunnes oikeat kappaleet olivat paikoillaan, eikä kuitenkaan vaatteus kokonaisenaan ollut kaunis! Tänään hän olisi mistä hinnasta hyvänsä tahtonut olla kauniin, — tuon sanan kanssa juolahti mieleen muisto, jonka hän kädellään työnsi pois; ei mitään huolestuttavaa nyt saisi tulla lähimaille. Itse hän kulki äänetönnä; hiljaa järjesti hän yhtä ja toista huoneessansa, kun ei vielä ollut aika lähteä. Hän avasi ikkunan ja katsahti ulos. Lämpimiä, punertavia pilviä oli asettunut tunturien kohdalle, mutta viileä ilma virtasi huoneeseen, tuoden sanomia läheisestä metsästä. Niin, nyt tulen, nyt tulen! hän meni vielä kerran peilin eteen tervehtimään morsiustunteitansa.
Silloin kuuli hän Ödegaardin äänen alhaalta äidin huoneesta, kuuli hänelle sieltä näytettävän missä Petran huone oli: hän tuli Petraa noutamaan! Kainosteleva riemu täytti tytön mielen, hän katsoi ympärilleen, oliko kaikki kunnossa Ödegaardia varten; sitten meni hän ovea kohti.
"Sisään!" vastasi Petra hiljaiseen kolkutukseen ja astui itse pari askelta taaksepäin.
Samana aamuna oli Ödegaard, kun hän soitti sisään kahvia, kuullut että kauppias Yngve Vold jo kahdesti aamulla oli käynyt häntä tapaamassa. Häntä harmitti että hänen täytyi vaihtaa ajatuksia ventovieraan kanssa juuri nyt; mutta sillä, joka häntä niin varhain kysyi, oli kaiketi tärkeätä asiaa. Tuskin olikaan hän ehtinyt pukeutua, kun Yngve Vold tuli uudestaan. "Te olette varmaankin ihmeissänne? Olen itsekin. Hyvää päivää." — He tervehtivät toinen toistansa ja Yngve laski kädestään valkean hattunsa. "Te makaatte kauan, minä täällä jo olen ollut kahdesti teitä kysymässä; minulla on jotakin tähdellistä sydämelläni, josta täytyy puhua teidän kanssanne." — "Olkaa niin hyvä, käykää istumaan!" hän istui itse nojatuoliin. — "Kiitos, kiitos, minä kävelen mieluimmin, en voi istua, olen niin kiihtynyt. Toispäivästä aikain olen järjiltäni, ihan höperö, ei päälle eikä vaille. Ja tähän te olette syypää!" — "Minäkö?" — "Niin juuri te. Tytön te olette auttanut esille, ei kukaan olisi ajatellut häntä, ei kukaan olisi huomannut häntä ilman teitä. Mutta enpä olekaan koskaan nähnyt, en, niin totta kuin elän, koskaan nähnyt mitään niin verratonta, mitään niin — niin, eikö totta? Toden totta, en koko Europassa ole nähnyt yhtäkään semmoista kirottua kiharatukkaista kummitusta — vai oletteko te? En saanut rauhaa, olin lumottu, jokapaikassa ja alituisesti oli hän tielläni, matkustin pois, tulin takaisin, mahdotonta — eikö totta? En alussa tiennyt, ken hän oli, — kalatytöksi häntä sanoivat — olisivat sanoneet espanjattareksi, mustalaistytöksi, velhoksi, pelkkää tulta, silmät, rinnat, hiukset, — mitä? — Kipenöitsee, säihkyy, hyppii, hymyilee, rallattaa, punastuu — se on jotain saakelinmoista! — Juoksin hänen jäljissänsä, nähkääs, metsän sisään puiden väliin, ilta oli tyyni — hän seisahtui, minä seisahduin, pari sanaa, laulua, tanssia — ja sitten? — niin, sitten annoin hänelle vitjani, en ollut, niin totta kuin elän, hetkeäkään ennakolta sitä ajatellut! — Toisella kertaa samalla paikalla, samaa hyppyä, hän oli peloissaan ja minä: — niin, voitteko uskoa? — minä en saanut sanotuksi en niin ihmisellistä sanaa, en tohtinut koskea häntä; mutta kun hän taas tuli takaisin — aatelkaapa! — niin kosin minä, en ollut sekuntiakaan ennakolta sitä ajatellut! Nyt koettelin itseäni eilen, koetin olla poissa hänen luotansa, mutta jumal'avita olenkin hullu, niin — en voi, minun täytyy olla hänen luonansa; jos en häntä saa, niin ammun itseni, suoraa päätä, semmoinen se juttu. Äidistä hiisi huolikoon, kaupungista vielä vähemmän, se on hylkykylä, niin, hylkykylä, oikea hylkykylä, — hänen pitää täältä pois, pois ja ylemmäksi tätä kaupunkia, hänen pitää tulla 'comme il faut', hänen pitää lähteä ulkomaille, Ranskaan, Parisiin, minä maksan matkan, te teette valmistukset. Saattaisin kyllä itsekin lähteä mukaan, asettua vieraaseen maahan, päästä koko tästä pesästä; mutta, nähkääs, ne kalat! Tahdon tehdä jotakin tästä kylästä, se on nukuksissa, ei ajattele mitään, ei keinottele, mutta ne kalat! Ei hoidella kaloja; espanjalaiset, ulkomaalaiset valittavat, toisiin keinoihin on ryhtyminen, toisenlaiseen kuivatustapaan, toisenlaiseen hoitamiseen, toisin aivan, kaupungin pitää nousta, kauppa-asiain päästä vauhtiin, kalain tuottaa miljoonia. — Mutta mihin ma jäinkään? Kalat, kalatyttö — ne sopivat muuten yhteen: kalat, kalatyttö, ha, ha, ha, — siis minä maksan ja te teette valmistukset, minä saan hänet vaimokseni ja sitten —"
Edemmäksi hän ei päässyt; hän ei ollut puhuessaan tarkannut Ödegaardia, joka kalmankarvaisena oli noussut pystyyn ja nyt hyökkäsi hänen päällensä hieno espanjanruoko kädessä. Toisen hämmästystä ei saata sanoin kuvailla; hän väisti ensi-iskut: "Varokaa, vai lyötte minua!" sanoi hän. — "Niin, minä vain lyön teitä! Nähkääs: espanjalainen ja espanjanruoko, ne sopivat myöskin yhteen" — ja iskut sattuivat hartioihin, käsivarsiin, käsiin, kasvoihin, mihin vaan paraiten sopi; toinen juoksi pitkin huonetta: "Oletteko hullu — oletteko mieletön — minä tahdon naida hänet, kuuletteko, naida hänet." — "Ulos!" kiljahti Ödegaard, ikäänkuin voimansa olisi loppunut, ja valkotukka kiiruhti ulos ovesta alas portaita, pois tuon hurjapäisen luota; — tuokiossa oli hän kadulla, missä huusi valkoista hattuaan. Se heitettiin hänelle ulos ikkunasta; sitten oli kaikki hiljaista.
"Sisään!" vastasi Petra hiljaiseen kolkutukseen illalla ja astui itse pari askelta taaksepäin voidakseen paremmin nähdä armastaan, kun tämä astui sisään. Niinkuin jääkylmä hyökylaine olisi hänet peittänyt, niinkuin maa olisi vierinyt hänen jalkojensa alta, niin hänestä tuntui se katse, joka ovessa häntä kohtasi. Hän horjui taaksepäin ja tarttui kiinni sängyn pylvääseen, mutta syvyydestä syvyyteen syöksyi ajatus; pikemmin kuin sekunnissa oli hän sortunut maailman onnellisimmasta morsiamesta sen suurimmaksi syntiseksi; hän kuuli tuosta katseesta jyrähtävän: Ödegaard ei tässä eikä tulevassa ajassa voinut hänelle anteeksi antaa! —