— Ei, se ei ole totta; sillä minä olen kaikista kotiväistä häijyin, sanoi Torbjörn.
— En minä vielä koskaan ole kuullut — — sanoi Synnöve ja löi yhteen pienet kätensä; — äiti, äiti, hän sanoo…
— Ole hiljaa ja mene pois! kuului vastaan siltä kulmalta ja hän seisahtui, kääntyi sitte tulemaan hitaasti ja takaperin pois, suuret, siniset silmät äitiin tähdättyinä.
— Minä olen aina kuullut, että sinä olet niin hyvä, sanoi Torbjörn.
— Niin joskus, kun minä olen lukenut, vastasi tyttö.
— Onko se totta, että siellä teidän kulmalla on niin hirveän paljon noitia ja peikkoja ja muuta pahaa? kysyi Torbjörn, pani käden kupeelleen, nojausi toiseen jalkaan ja pani toisen eteenpäin, — aivan kuten hän oli nähnyt Aslakin tekevän.
— Äiti, äiti, tiedätkö mitä hän sanoo? Hän sanoo — — —
— Anna minun olla, kuuletko! Äläkä tule tänne, ennenkuin minä huudan.
Synnöven täytyi taas hitaasti ja takaperin palata. Hän pisti kaulaliinannurkan suuhunsa, puri ja veti sitä.
— Eikö sitte olekkaan totta, että siellä hautakummuilla joka yö soitetaan?