— Älkää päästäkö häntä sinne, sanoivat taas toiset, — siitä koituu paljasta onnettomuutta.
— Nuuttiako he hakevat? kysyi Torbjörn pieneltä pojalta, joka seisoi hänen rattaidensa vieressä.
— Niin, hän on humalassa ja silloin hän aina tahtoo tapella.
Torbjörn istui jo kuormalla ja löi hevosta.
— Ei, seis, veikkonen! kuuli hän takaansa; hän pidätti hevosta, mutta kun se siitä huolimatta yhä kulki eteenpäin, antoi hän sen mennä. — Hoi, pelkäätkö sinä, Torbjörn Kuusisto? kuului huuto lähempää.
Torbjörn pidätti hevosta lujemmin, muttei katsonut taakseen.
— Astu pois rattailta ja tule iloiseen seuraan, huusi joku.
Torbjörn käänsi päätään.
— Kiitoksia, minun pitää lähteä kotiin, sanoi hän.
Nyt syntyi neuvottelu ja koko joukko oli kokoontunut rattaiden ympärille. Nuutti meni hevosen eteen, taputti sitä ensin ja kävi sitte kiinni päähän, katsoakseen sitä. Hän oli aika kookas, hänellä oli vaaleat, takkuiset hiukset, tylppä nenä, suu oli suuri ja karkea, silmät maidonsiniset, mutta rohkeat. Ei hän paljon muistuttanut sisartaan, mutta oli jotakin yhtäläistä ja otsa oli sama suora kuin sisarella, paitsi matalampi; kaikki piirteet, jotka sisarella olivat hienot, olivat veljellä karkeat.