Mutta hänen toimintahalunsa pysyi entisellään, ja jottei jäisi ilman työtä, laajensi hän pyhäkouluaan ja toimitti sen, ottamalla oppilailta pientä avustusta, yhteyteen lähetystyön kanssa. Pian hänestä tulikin tämän työn keskipiste sekä paikkakunnalla että koko likiseudulla. Lauri Högstad huomautti tähän tietäneensä jo edeltäkäsin, että jos Nuutti Aakre aikoi kerätä rahaa jonkun asian hyväksi, niin sen vähintäin täytyi olla tuhannen penikulman takana.
He eivät muuten millään lailla olleet riidoissa. Tosin eivät he enään seurustelleet, mutta he sekä tervehtivät toisiaan että puhuivat toistensa kanssa. Nuutti tunsi aina pientä tuskaa, kun hän häntä ajatteli, mutta hän painoi sen alas ja selitti itselleen, että kaikki oli mennyt kuten mennä piti. Kerran suurissa häissä, monta vuotta myöhemmin, jossa he molemmat olivat vieraina ja molemmat hiukan hyvällä tuulella, nousi hän tuolille ja esitti pitäjän esimiehen ja amtin ensimäisen valtiopäivämiehen maljan! Hän puhui kunnes mielenliikutus valtasi hänet ja silloin tapansa mukaan ylenpalttisen kauniisti. Kaikki olivat sitä mieltä, että se oli erinomaisesti tehty ja Lauri tuli hänen luokseen ja katse oli epävarma, kun hän sanoi, että hänen oli kiittäminen Nuutti Aakrea paljosta mitä tiesi ja mitä oli. Ensi vaaleissa tuli Nuutti Aakre taasen esimiehistöön!
Mutta jos Lauri Högstad olisi tietänyt, mitä oli tulossa, niin ei hän ikinä olisi hommannut Nuuttia esimiehistöön. Kaikki asiat tapahtuvat ajallaan, sanoo sananlasku ja juuri kun Nuutti Aakre taas oli päässyt esimiehistöön, uhkasivat paikkakunnan parhaat miehet kaatua keinottelukuumeeseen, joka kauvan oli raivonnut, mutta vasta nyt alkoi vaatia uhrinsa. Sanottiin, että Lauri Högstad oli aiheuttanut tämän suuren onnettomuuden; sillä hän oli totuttanut paikkakunnan keinottelemaan. Esimiehestä oli rahanhimo levinnyt yltympäri; sillä esimiehistö itse oli paikkakunnan ensimäinen keinottelija. Kaikki, parinkymmenen vanhaan päiväläiseen asti, tahtoivat kauppaa tehdessä saada taalarin muuttumaan kymmeneksi. Luonnotonta itaruutta, joka alussa pani ihmisen säästämään, seurasi sittemmin luonnoton tuhlaaminen. Ja kun kaikkien mieli tähtäsi yksinomaan rahaan, oli siitä kehittynyt sellainen epäluulo, ärtyisyys ja itsepintaisuus, että se vei loppumattomaan käräjöimiseen ja vihaan. Esimiehistö oli tässäkin suhteessa kulkenut etunenässä, sanottiin; sillä Laurin ensi töitä, hänen päästyään puheenjohtajaksi, oli ollut alkaa käräjänkäynti vanhaa, kunnianarvoisaa pappia, vastaan, epäiltävistä saatavista. Pappi oli joutunut tappiolle ja heti ottanut eron virastaan. Toiset olivat siihen aikaan kehuneet menettelyä, toiset moittineet; huono esimerkki se joka tapauksessa oli ollut. Nyt palasivat hänen hallintonsa seuraukset siinä muodossa, että kaikki varakkaat joutuivat kärsimään ja silloin tuli suosiolle jyrkkä käänne. Vastustuksella oli johtaja valmiina, sillä Nuutti Aakre oli päässyt esimiehistöön Lauri itse oli hänet sinne toimittanut. Taistelu alkoi paikalla. Kaikki ne nuoret, joille Nuutti aikoinaan oli antanut opetusta, olivat nyt täysiä miehiä, seutunsa valistuneimpia ja osallisina kaikissa toimissa ja yleisissä hommissa. Heidän kanssaan yhdessä hänen piti taistella ja he kantoivat kaunaa Lauria vastaan nuoruudestaan asti. Kun Lauri kerrankin illalla, tuollaisen myrskyisen keskustelun jälkeen, seisoi talonsa portailla ja katseli seutua, nousi suurista taloista, joita rajuilma uhkasi, häntä vastaan ikäänkuin kaukainen, uhkaava ukkosen jylinä. Hän tiesi, että samana päivänä jolloin ne kaatuisivat, sortuisi säästöpankkikin ja hän itse, ja koko hänen pitkäaikainen työnsä kasaantuisi kirouksena hänen päänsä päälle!
Näinä epätoivoisina taistelun päivinä saapui Högstadiin, ensimäiseen taloon, joka oli vastassa kylään tullessa, eräänä iltana rautatiekomitea, jonka piti viitata linjaa uudelle radalle. Ehtoolla puhellessaan vieraitten kanssa, kuuli Lauri, että linja piti vietämän joko tämän tai samansuuntaisen laakson läpi.
Salaman nopeudella iski hänen mieleensä, että jos hän saisi linjan kulkemaan tästä, niin kaikkien tilojen hinnat nousisivat ja itse hän sekä pelastuisi että hänen maineensa juurtuisi syvälle kaukaisiin sukupolviin asti. Hän ei sinä yönä saanut unta, hänen silmissään välkkyi ja vilkkui ja väliin oli hän kuulevinaan rautatievaunujen jyrinää! Seuraavana päivänä oli hän itse komitean jäsenten kanssa tarkastamassa seutua; hänen hevosensa kuljetti heitä ja hänen taloonsa he palasivat. Seuraavana päivänä menivät he sivulaaksoon, hän oli yhä heidän mukanaan ja toi heidät taasen kotiin. Heidän palatessaan oli koko Högstad valaistu, seudun mahtimiehet olivat kutsutut ottamaan osaa jymiseviin kemuihin komitean kunniaksi; niitä kesti aamuun asti. Mutta kaikki näytti olevan turhaa, sillä jota likemmä ratkaisua tultiin, sitä selvemmin huomattiin, ettei rautatie ilman suuria maksoja voisi kulkea tästä. Laaksonsuu oli ahdas, se vei nimittäin tunturisolan läpi ja samassa kun käännyttiin kylään, kääntyi leveä virtakin niin, että radan joko täytyi tehdä sama äkkikäänne tunturinsyrjää myöten, jonka tie nyt teki ja silloin joutua ihan liian korkealle sekä mennä kahteen kertaan virran poikki — tai kulkea suoraan ja silloin yli vanhan hautausmaan, jota ei enään käytetty. Mutta siitä ei ollut kauvan kun kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit mullattiin kirkkomaahan.
Jollei ole muuta kuin tuo vanha hautausmaapahanen estämässä siunausta pääsemästä paikkakunnalle — ajatteli Lauri, niin kyllä hän panee likoon nimensä ja tarmonsa poistaakseen sen esteen tieltä! Hän matkusti paikalla kappalaisen ja rovastin luo ja sitte hiippakunnan esimiehistön ja ministeristön puheille; hän puhui ja neuvotteli, hän oli hankkinut kaikkia mahdollisia tietoja sekä tulevista eduista toiselta puolen, että paikkakunnan mielialasta toiselta puolen, ja hänen onnistui todella saada kaikki asianomaiset puolelleen. Hänelle luvattiin, että kun osa ruumiita olisi siirretty uuteen hautausmaahan, katsottaisiin este poistetuksi ja saataisiin kuninkaallinen määräys, että hautausmaa voitaisiin ottaa rautatielinjaksi. Hänelle sanottiin, että hänen vaan oli pantava asia alulle esimiehistössä.
Paikkakunta oli joutunut saman kiihtymyksen valtaan kuin hän itse; sillä sama keinottelun henki, joka vuosikausia oli ollut paikkakunnan kaikki kaikessa, kasvoi nyt riemun raivoksi. Ei muusta puhuttu eikä muuta ajateltu kuin Laurin matkaa ja sen tulosta. Kun hän mitä erinomaisimpine tietoineen palasi, pantiin hänen kunniakseen toimeen suuria juhlia; laulujakin laulettiin hänen ylistyksekseen; niin, jos suurimmat tulot, toinen toisen perästä, niinä päivinä olisivat romahtaneet kumoon, niin ei yksikään ihminen olisi kiinnittänyt siihen huomiota. Keinottelukuumeen sijaan oli tullut rautatiekuume!
Esimiehistö kokoontui, tehtiin nöyrä anomus, että vanha hautausmaa määrättäisiin rautatielinjaksi. Se hyväksyttiin yksimielisesti, ja oli kysymys siitäkin, että Laurille omistettaisiin kiitoskirjoitus sekä veturin muotoinen kahvikannu. Mutta arveltiin, että olisi paras odottaa, kunnes kaikki olisi valmista. Asia palasi hiippakunnan esimiehistöstä, joka tahtoi luettelon kaikista siirrettävistä ruumiista. Pappi antoi esiintulleista syistä sellaisen luettelon, mutta sensijaan että olisi lähettänyt sen suoraan, lähetti hän sen erityisistä syistä esimiehistön kautta. Joku jäsenistä toi sen ensi kokoukseen. Täällä avasi Lauri puheenjohtajana käärön ja luki luettelon.
Sattuipa niin, että ensimäinen siirrettävistä ruumiista oli Laurin oma isoisä! Kuulijakuntaa hiukan puistatutti; Lauri hätkähti itsekin, mutta luki kuitenkin eteenpäin. Sattuipa sitte niin, että toinen ruumis oli Nuutti Aakren isoisä; sillä nämä molemmat olivat kuolleet ihan perätysten. Nuutti Aakre hypähti ylös istualtaan, Lauri pysäytti lukemisensa ja kaikki nostivat kauhuissaan katseensa; sillä vanha Nuutti Aakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja rakastetuin mies ammoisista ajoista alkaen. Syntyi seisahdus, jota kesti minuutteja. Vihdoin rykäisi Lauri ja luki eteenpäin. Mutta aina pahemmaksi asiat kävivät jota etemmäksi listaa luettiin, sillä sitä likemmä heidän omaa aikaansa se siirtyi, sitä rakkaammiksi kävivät kuolleet. Hänen lopetettuaan, kysyi Nuutti Aakre hiljaa, eikö muiden mielestä tuntunut siltä kuin hänestä: että heidän ympärillään istui aaveita. Huoneessa oli juuri tullut pimeä ja vaikka he olivat vanhoja miehiä ja heitä oli monta koolla, peloitti heitä melkein. Lauri otti taskustaan tulitikkutukon ja sytytti kynttilän, huomauttaen kuivasti, että tämänhän he kaiken tiesivät.
— Ei, sanoi Nuutti, astellen edestakaisin permannolla, — tätä en minä ole tietänyt. Nyt minä alan uskoa, että rautateistäkin saattaa maksaa liian kalliin hinnan.