Ja poika otettiin pelimanniksi. Kotonapa vasta nousi ilo! Poika soitti aamusta iltaan ja harjoitteli uusia nuotteja ja yöllä näki hän niistä unta; ne kantoivat häntä kukkuloiden yli vieraille maille, ikäänkuin hän olisi ratsastanut kiitävien pilvien päällä. Äiti ompeli hänelle uusia vaatteita, mutta isä ei tahtonut olla sisällä.
Viimeisenä yönä ei poika nukkunut, vaan ajatteli valmiiksi uuden nuotin kirkosta, jota ei hän ollut nähnyt. Varhain aamulla hän oli ylhäällä, äiti samoin, antamassa hänelle ruokaa, mutta ei hän saanut mitään syödyksi. Hän veti ylleen uudet vaatteet ja otti viulun käteensä ja silloin tuntui kaikki hänen silmissään loistavan ja välkkyvän. Äiti seurasi häntä porraskivelle ja katseli siitä kuinka hän kulki ylös mäkiä; hän läksi ensi kertaa kotoa.
Isä astui hiljaa sängystä ja meni ikkunaan; siinä hän silmillään seurasi poikaa, kunnes äiti portailla liikahti, silloin hän taasen meni sänkyyn ja oli pitkänään, kun äiti tuli sisään.
Hän kierteli miehensä ympärillä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin puhuttavaa. Ja vihdoin hän sanoi:
— Eiköhän minun pitäisi lähteä kirkolle katsomaan kuinka siellä käy.
Mies ei antanut mitään vastausta, hän katsoi siis asian päätetyksi ja läksi.
Se oli ihana poutapäivä, jolloin poika läksi nousemaan ylös tunturia; hän kuunteli lintuja ja näki auringon kimmeltelevän lehvillä, astuessaan eteenpäin, viulu kainalossa. Ja kun hän tuli häätaloon, ei hän vielä nähnyt mitään muuta kuin sen mitä hänen päässään ennestään oli, ei morsianta eikä saattoa; hän vaan kysyi, joko pian lähdetään ja kuuli että lähdetään. Hän asteli viuluineen edellä, hän kokosi soittoonsa koko aamun, kaiku vaan helisi puiden välissä.
— Joko kirkko kohta näkyy? kysyi hän takaansa.
Kauvan hänelle vastattiin, ettei, mutta vihdoin sanoi joku:
— Kun vaan kierretään tuo tunturinsyrjä tuossa, niin näet sen.