Kaksi viikkoa myöhemmin soutivat isä ja poika kauniilla ilmalla veden poikki Storlideniin puhumaan häistä.
— Tämä tuhto ei ole oikein lujassa, sanoi poika ja nousi panemaan sitä kuntoon allensa.
Samassa lähtee lauta, jolla hän seisoo, luisumaan; hän levittää käsivartensa, huutaa ja putoaa veteen.
— Ota airo! huusi isä, nousi ja ojensi airon. Mutta kun poika hetkisen on koettanut uida, kankenee hän. — Odota vähän, huusi isä ja souti paikalle.
Silloin keikahtaa poika selälleen, luo isään pitkän katseen — ja vaipuu.
Thord ei oikein tahtonut sitä uskoa, hän pysytteli venettä paikoillaan ja tuijotti siihen kohtaan, mihin poika oli vaipunut, ikäänkuin odottaen hänen nousevan pinnalle. Muutamia kuplia nousi, ja taas muutamia, nousi suuri kupla, joka särkyi — sitte lepäsi järvi peilinä.
Kolme päivää ja kolme yötä näkivät ihmiset isän veneellään kiertävän samaa kohtaa, syömättä tai nukkumatta; hän etsi poikaansa. Kolmannen päivän aamuna hän hänet löysi ja kantoi hänet harjanteiden poikki taloonsa.
Siitä päivästä oli kulunut noin vuosi. Eräänä syysiltana myöhään kuulee pappi sitte jonkun kopistelevan oven takana ja varovaisesti hakevan lukkoa. Pappi avasi oven ja huoneeseen astui pitkä, laiha, käyrävartinen, valkohapsinen mies. Pappi katseli häntä kauvan ennenkuin tunsi hänet. Se oli Thord.
— Tuletko sinä näin myöhään? sanoi pappi ja jäi ääneti seisomaan hänen eteensä.
— Myöhäänhän minä tulen, sanoi Thord ja istuutui. Pappikin istuutui, ikäänkuin odottamaan; kauvan he kumpikin vaikenivat, sitte sanoi Thord: — minä tahtoisin antaa köyhille lahjan; siitä pitäisi tehtämän rahasto, joka kantaa poikani nimeä.