— Hän luisuu! huusivat he ja ojensivat kätensä häntä kohti, sekä miehet että naiset.
Hän luisuikin, veti perässään hiekkaa, kiviä ja multaa, hän luisui luisumistaan yhä nopeammin ja nopeammin; ihmiset kääntyivät poispäin ja sitte he kuulivat: takaansa rytinää ja rapinaa, kuulivat raskaan läjäyksen, ikäänkuin suuri kasa märkää multaa olisi pudonnut maahan.
Kun he taas saattoivat kääntyä katsomaan, makasi hän heidän edessään murskana, tuntemattomana. Tyttö makasi suullaan kivellä, isä kantoi pois hänet.
Nuoret, jotka kiivainten olivat kiihoittaneet Leifiä kiipeemään, eivät enään olisi uskaltaneet käydä häntä edes auttamaan; toiset eivät saattaneet häntä katsellakaan. Vanhojen täytyi astua esiin. Vanhin virkkoi, tarttuessaan ruhjottuun ruumiiseen:
— Ikävähän tämä oli; — mutta, lisäsi hän ja katsahti ylöspäin,— onhan se hyväkin, että on jotakin, joka on niin korkealla, ettei kaikki kansa ylety sitä ottamaan.
USKOLLISUUTTA.
Kotiseutuni tasangoilla asui pariskunta, jolla oli kuusi poikaa; he ahersivat uskollisesti hyvin suurella, mutta rappeutuneella talolla, kunnes tapaturmainen isku teki lopun miehen elämästä ja vaimo jäi hoitamaan raskasraateista viljelystään ja kuutta lastaan. Hän ei kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, vaan talutti molemmat vanhimmat pojat kirstun luo ja pani heidät isän ruumiin ääressä lupaamaan, että he auttavat nuorempia veljiään ja äitiään sen mukaan kuin Jumala antaa voimia. He lupasivat ja pitivätkin sanansa, kunnes nuorin pojista oli päässyt ripille. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai talollisen lesken ja vanhimman jälkeinen vähän ajan kuluttua hänen varakkaan sisarensa.
Neljän seuraavan veljen piti nyt käydä kiinni talon johtoon, senjälkeen että heitä itseään tähän asti oli johdettu. He eivät erittäin rohkeina käyneet tähän työhön; he olivat lapsesta asti tottuneet olemaan yhdessä, joko kaksitellen tai kaikki neljä ja nyt liittyivät he entistä likemmä toisiaan, kun heidän täytyi turvautua toistensa apuun. Kukaan ei ilmaissut mitään omaa mielipidettä, ennenkuin varmaan luuli tietävänsä toisten mielipiteen; itse asiassa eivät he tietäneet omaa mieltäänkään ennenkuin olivat katsoneet toistensa kasvoja. He eivät olleet tehneet mitään päätöstä, mutta sellainen sanaton sopimus heidän välillään kuitenkin oli, etteivät he eroaisi niin kauvan kuin äiti eli. Äiti oli kuitenkin vähän toista mieltä ja sai molemmat vanhimmat puolelleen. Talon maanviljelys oli paisunut suureksi ja tarvitsi enemmän apua, jonkatähden äiti ehdotti, että molemmille vanhemmille maksettaisiin heidän osansa ja talo jaettaisiin neljän nuoremman kesken, siten, että he kaksi yhdessä viljelisivät osiaan. Vanhan rinnalle rakennettaisiin uusi huonerivi, toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi äidin luo. Mutta muuttavasta parista piti toisen mennä naimisiin, koska sekä talo että karja tarvitsi hoitajaa — ja äiti mainitsi tytön, jota hän toivoi miniäkseen.
Kenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan; nousi vaan kysymys, kumpiko veljespari muuttaisi äidin luota ja kumpiko heistä menisi naimisiin. Vanhin sanoi, että hän kyllä muuttaa, mutta naimisiin ei hän koskaan mene ja muutkin torjuivat naimakaupan luotaan.
Pojat sopivat sitte äidin kanssa, että tyttö itse saisi ratkaista asian. Ja eräänä kesäiltana ylhäällä karjatalolla äiti kysyikin häneltä, eikö hän tahtoisi muuttaa emännäksi Tasalaan, ja tyttö suostuikin. Niin, kenen pojista hän tahtoo, sillä hän saattaa saada kenen tahtoo. Sitä ei tyttö ollut ajatellut. Paras oli sitte nyt ajatella, sillä asia riippui hänestä. Niin, no, jos ottaisi vanhimman; mutta häntä ei hän voinut saada, sillä hän ei tahtonut mennä naimisiin. — Silloin mainitsi tyttö nuorimman. Mutta äiti piti sitä niin outona, hän kun oli nuorin.