Mutta päästäkseen siitä keskustelusta sanoi Öyvind:
— Kuka se on tuo mies sinisissä verkavaatteissa, joka tanssii Maritin kanssa?
— Se on Janne Hatlen, hän on kauvan ollut maanviljelyskoulussa ja ottaa nyt talon haltuunsa.
Samassa istuutuivat Marit ja Janne.
— Kuka se on tuo vaaleatukkainen poika, joka istuu tuolla pelimannin luona ja mulkoilee minuun? kysyi Janne.
Silloin hymyili Marit vastaan ja sanoi:
— Se on Pladsenin torpan poika.
Öyvind oli aina tietänyt olevansa torpan poika; mutta vasta nyt hän sen tunsi. Hän tunsi ruumiinsa käyvän ikäänkuin niin pieneksi ja lyhyemmäksi kaikkia muita; pysyäkseen rohkealla mielin, koetti hän ajatella kaikkea mikä tähän asti oli tuottanut hänelle iloa ja ylpeyttä, alkaen kelkkamäestä yksityisiin sanoihin asti. Mutta kun hän tuli muistelleeksi isäänsä ja äitiään, jotka nyt istuivat kotona ja luulivat hänen olevan hyvällä mielin, niin hän tuskin sai pidätetyksi kyyneleensä. Kaikki hänen ympärillään nauroivat ja ilvehtivät, viulu vinkui suoraan hänen korvaansa, oli sellainen hetki, jolloin hän luuli näkevänsä jonkun mustan nousevan silmiinsä, mutta sitte hän muisti koulun ja kaikki toverit ja koulumestarin, joka taputti häntä, ja papin, joka viime tutkinnossa oli antanut hänelle kirjan ja sanonut, että hän on reipas poika; isä oli itse kuunnellut sitä ja hymyillyt. "Ole nyt kiltti, Öyvind", oli koulumestari sanovinaan hänelle ja ottavinaan hänet syliinsä, niinkuin ennen, kun hän oli pieni. "Herra Jumala, tämä on kaikki niin vähän arvoista ja pohjaltaan ovat kaikki ihmiset hyvät; näyttää vaan siltä kuin he eivät olisi. Me kaksi, Öyvind, me kehitymme yhtä kyvykkäiksi kuin Janne Hatlen; sinä saat sinäkin hyvät vaatteet ja tanssitat Maritia valoisassa pirtissä; sadat ihmiset nauravat ja puhelevat keskenään, siellä on sulhanen ja morsian ja pappi, ja minä seison kuorissa ja hymyilen sinulle… Ja äiti talossa, ja suuri talo, kaksikymmentä lehmää, kolme hevosta ja Marit… Marit on hyvä kuten koulussa…"
Tanssi taukosi, Öyvind näki Maritin edessään penkillä ja Jannen hänen rinnallaan, kasvot ihan hänen kasvojensa vieressä; suuri, pistävä tuska nousi taasen rintaan ja tuntui siltä kuin hän itse olisi puhunut itselleen: se on totta, minä olen sairas.
Samassa nousi Marit ja suuntasi askeleensa suoraan häntä kohti. Hän painui hänen puoleensa.