Mutta tunturi rupesi miettimään mikä pieni ripinä mahtoikaan kavuta ylös sen vartta. Ja pari sataa vuotta sitä asiaa mietittyään, lähetti se pienen puron katsomaan. Oli kirrenlähdön aika ja puro haki, kunnes löysi kanervan.
— Kiltti kanerva kulta, päästäppäs minua menemään, minähän olen niin pieni! sanoi puro.
Kanervan oli kiire, se nosti itseään hiukan ja jatkoi työtään. Puro alatse ja eteenpäin.
— Kiltti kataja kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin pieni.
Kataja katsoi tiukasti puroon, mutta koska kanervakin oli päästänyt sen menemään, niin mikseikäs sekin. Puro päällitse ja eteenpäin ja nyt se pääsi mäkeen, missä honka seisoa puhkui.
— Kiltti honka kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin pieni! sanoi puro, suuteli hongan jalkaa ja tekeytyi niin herttaiseksi kuin suinkin. Honka tuli näpeilleen ja päästi puron menemään. Mutta koivu nosti itseään ennenkuin puro pyysikään.
— Hihhihhih! sanoi puro ja kasvoi.
— Hahhahhah! sanoi puro ja kasvoi.
— Hohhohhoh! sanoi puro ja viskasi kanervat ja katajat ja hongat ja koivut nurin narin ja ylösalaisin korkeita mäkiä. Monta sataa vuotta oli tunturilla sitte miettimistä, eikö se vaan sinä päivänä ollut vetänyt suutaan hymyyn.
Selvästihän sen näki, ettei tunturi tahtonut pukua. Kanervaa harmitti niin, että se jälleen tuli vihreäksi ja läksi tiehensä.