— Voithan sinä olla etevä ilman numeroja.
He astelivat taasen äänettöminä, kunnes Pladsen tuli näkyviin; tuvasta tunki valoa, vuori riippui raskaana talvi-illassa, vesi lepäsi kiiltävän, välkkyvän jään alapuolella, metsä ympäröi hiljaista lahtea, mutta lumettomana, kuu paistoi ja kuvasti metsää jäähän.
— Täällä Pladsenilla on kaunista, sanoi koulumestari.
Välistä saattoi Öyvind katsella maailmaa samoin silmin kuin silloin, kun äiti kertoi satuja, tai sillä mielellä, joka hänellä oli mäkeä laskiessa; nyt hän katseli sitä niin ja kaikki oli kirkasta ja ylevää.
— Niin, täällä on kaunista, sanoi hän, mutta huokasi.
— Tämä torppa on riittänyt isällesi; voisi se riittää sinullekin.
Äskeinen iloinen silmä poistui kuin puhaltamalla. Koulumestari seisoi vastausta odotellen, mutta sitä ei tullut, ja hän ravisti päätään ja meni sisään. Hetkisen hän istui torpanväen luona, mutta vaikeni enemmän kuin puhui ja vaikenemisen tuuli tarttui toisiinkin. Kun hän sanoi hyvästi, seurasivat sekä mies että vaimo häntä oven taakse; he tuntuivat molemmat odottavan, että hän sanoisi jotakin ja jäivät kaikki katselemaan iltaa.
— Täällä on käynyt niin hiljaiseksi, sanoi vihdoin äiti, — sitte kun lapset leikkineen ovat muuttaneet pois.
— Eikä teilläkään enään ole talossa lasta, sanoi koulumestari.
Äiti ymmärsi mitä hän tarkoitti.