— Monta kertaa? Olisipa meillä vaan ollut rahaa! Niin, niin; mutta pureskeleehan sekin, jolla ei ole hampaita ja pääseehän sekin perille, joka ajaa härällä.
Äiti iski yhtä mittaa silmää Torelle, joka hänkin silloin tällöin syrjästä vilkaisi äitiin ja kiikutteli yläruumistaan ja sitaisi käsillään polviaan; koulumestari vilkutteli hänkin silmää hänelle. Tore aukaisi jo suunsa, rykäisi vähän ja yritti puhua, mutta Olli ja Öyvind olivat lakkaamatta äänessä, nauroivat ja pitivät sellaista elämää, ettei siinä saanut suunvuoroa.
— Olkaa nyt vähän aikaa hiljaa; Torella on jotakin sanomista, keskeyttää koulumestari, ja miehet vaikenevat ja jäävät katsomaan Toreen.
— Se on tässä paikassa ollut sellaista, alkaa Tore vihdoin hiljaa, — että meillä on ollut mylly; viime aikoina on ollut sellaista, että niitä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina joka vuosi antaneet pikkuisen penniä; mutta emme ole, isäni enemmän kuin minäkään käyttäneet näitä rahoja paitsi kun Öyvind oli poissa. Koulumestari on hoitanut niitä ja hän sanoo, että ne ovat kasvaneet siellä pankissa; mutta nyt on parasta, että Öyvind saa ne Nordistueniin.
Äiti tekeytyi nurkassaan pienen pieneksi ja katseli säikkyvän iloisena
Torea, joka istui hyvin vakavana ja miltei tyhmän näköisenä. Olli
Nordistuen katseli häntä suu ammollaan, Öyvind tointui ensinnä
hämmästyksestään ja puhkesi puhumaan:
— Eikö minua nyt seuraa onni? Hän astui permannon poikki isän luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen niin että läjähti. — Kas vaan sinua, isä! sanoi hän, hykerteli käsiään ja jatkoi kulkuaan.
— Paljonko niitä rahoja saattaa olla? kysyi Olli vihdoin koulumestarilta, mutta hiljaa.
— Ei niitä niinkään vähän ole.
— Muutamia satoja?
— Vähän enemmän.