— Olet siis koko talven tietänyt sen; — mikset ennemmin ole sitä sanonut?
— Minä arvelin jonkun talon omista väistä olevan; hänen luonaan; — mutta kun toissa yönä näin hänet tikapuilla, ymmärsin vasta, että mahtaakin olla muita Jos minä ennemmin olisin sen ymmärtänyt, niin ennemmin olisin sen sanonutkin.
— Niin, asia on tarpeeksi selvä, hän on pettänyt meitä kaikkia!
Signe nosti rukoilevan katseen.
— Hänen ei kai pitäisi nukkua niin kaukana muista ihmisistä, arveli vouti ja kasasi yhteen tikapuita.
— Hänen ei pitäisi nukkua missään täällä talossa, sanoi rovasti ja läksi, toisten seuratessa. Mutta kun hän oli päässyt alas ja laskenut kynttilän käsistään pöydälle, tuli Signe ja heittäytyi hänen syliinsä. — Niin, lapseni, tämä on kova isku.
Hetken perästä istui Signe, nenäliina silmillä, sohvankulmassa, rovasti oli sytyttänyt piippunsa ja asteli nopeasti edestakaisin. He kuulivat keittiöstä huutoa, juostiin portaissa ja käytävässä ylhäällä; molemmat riensivät ulos: Petran huone oli syttynyt tuleen! Kynttilästä oli pudonnut kipuna nurkkaan — sillä sieltä oli tuli tullut — silmänräpäyksessä se oli noussut ylös pitkin seinäpapereja ja saavuttanut ikkunapuitteet, silloin oli vieras nähnyt sen tielle ja paikalla juossut kotaan, jossa pestiin pyykkiä. Pian tuli sammutettiin; mutta maalla, missä kaikki kulkee tasaista kulkuaan vuodesta vuoteen, panee jokainen yllätys mielet kuohuksiin; tuli on näiden ihmisten suurin ja pahin vihollinen, se ei koskaan väisty heidän ajatuksistaan ja kun se sitte kerran yöllä nostaa päänsä syvyydestä ja sihisten nuolaisee kielellään saalista, vapisevat he eivätkä enään saa rauhaa viikkoihin, toiset eivät koko elämänsä aikana. Kun rovasti ja tytär sitte tämän jälkeen yhdessä seisoivat arkituvassa ja olivat saaneet lamput sytytetyiksi, tunsivat he molemmat, kuinka kauheaa se oli ollut, että Petran huone heti oli joutunut häviöön ja kaikki muistot hänestä palaneet. Samassa kuulivat he Petran heleän äänen kyselevän ja huutavan; hän juoksi ylös, alas portaita, juoksi ullakolta käytävään, käytävästä keittiöön ja tulla tölmäsi sisään päällysvaatteissaan:
— Herranen aika, huoneeni on palanut! Kukaan ei vastannut, mutta hän kysyi yhteen kyytiin:
— Kuka siellä on käynyt? Koska se tapahtui? Kuinka tuli pääsi irti?
Rovasti sanoi nyt heidän käyneensä siellä etsimässä jotakin. Hän katsoi häneen tiukasti. Mutta Petra ei osoittanut pienintäkään kummastuksen merkkiä eikä hänessä näkynyt minkäänlaista pelkoa siitä mitä he olisivat saattaneet nähdä. Hänessä ei edes herännyt epäilystä sen johdosta, ettei Signe nostanut katsettaan sohvankulmasta; hän arveli sen olevan tulipalon herättämää pelästystä, kyseli kyselemistään, miten tuli oli huomattu, sammutettu, kuka oli ehtinyt ensinnä ja kun ei hän tarpeeksi pian saanut tietoa, karkasi hän ulos samaa tietä kuin oli tullut. Hän tulla tuiskusi uudelleen sisään, oli nyt saanut yltään päällysvaatteet ja kertoi rovastille ja Signelle, miten kaikki oli tapahtunut ja että hän itse oli nähnyt hohteen ja juossut niin kauheasti, mutta oli nyt niin iloissaan, ettei kuitenkaan ollut käynyt pahemmin. Tämän aikana riisui hän yltään viimeiset päällysvaatteet, vei ne ulos ja palasi sisään ja istuutui paikalleen pöydän ääreen, lakkaamatta kertoen, mitä se ja se sanoi ja mitä tämä teki; olihan talo ylösalaisin, ja se oli hyvin hauskaa. Kun toiset yhä pysyivät äänettöminä, valitti hän, että tapaus oli tärvellyt heiltä illan; sillä hän oli niin kovasti iloinnut "Romeosta ja Juliasta", jota he siihen aikaan lukivat ääneen. Hän oli juuri tänä iltana aikonut pyytää Signeä uudelleen lukemaan sen kohtauksen, joka hänestä oli kaikista kaunein: Romeon jäähyväiset Julialle parvekkeella. Keskellä hänen sanatulvaansa tuli palvelustyttö kodasta sanomaan, että pyykkinuoria puuttui; kokonainen tukku oli poissa. Petra punastui äkkiä ja nousi: