Mun poika kaihosi; pilven tie se hältä aatokset kauas vie, ja päivä silmän kun häikäisee, se miekan lappeina välkkyilee. Hän mietti, hautoi ja uneksui, ja työt ne käsihin unehtui.
Niin kerran kulki hän meren luo miss' suuren selkänsä avaa tuo, hän katsoo leikkiä hurjaa veen, ja kuulee kuohua pauanteen. Oli kevät silloin alullaan, ja myrsky myllersi yli maan: äl' enää antau valtaan jäiden! — hän kuuli laulavan vaahtipäiden.
Mut poukamassa hän näki laivan, se lepäs jälkeen matkan vaivan. Ol' ankkuroitu se, purjeet koossa, vaan eipä tyytynyt kohtaloonsa, se tempoi touvia, ryski masto ja kuohuun keulansa sorjan kastoi.
Ja meren urhoista jälkeen retken söi toiset, toiset ne lepäs hetken, vaan silloin kaikuvi karski ään' — soi kalliolta se päältä pään — "Jos moiseen leikkiin ei teissä miestä, ma lasken laivanne vaahdin tiestä!"
Se tyhjään kaikuu, kuulemaan hänt' tuskin joutavi ainutkaan; Vaan silloin viuhuu tuoja turman: sen kiven tiestä saa kaksi surman!
Nyt puhkesi laivalla elo toinen: on saava palkkansa teko moinen! suhahti nuolet — mut päältä vuoren julisti tahtonsa uhka-nuoren:
"Hoi päämies, laivasi jätä mulle
jos et ennen otteluun tulle!"
He mokomaanko vastais — eihän!
he lähetiksi vain laittoi keihään.
Ei sattunut se. Hän tyynnä vainen: "Ei mua vuottele Tuonelainen! Vaan sä, ken kyntänyt merten aavaa oot tarpeeks kauan, nyt hetki sun on, ja voittosaaliisi mä oon saava, ma alan vasta, nyt vuoro mun on! Sa voitit, valtasit mua varten — niin käsky kuuluvi Ajatarten."
Vaan toinen vastasi halki tuulen: "Jos mieles niin on kuin sanas kuulen, käy soturikseni, minuun yhdy!" — "Ken vapaaks syntyi, ei orjaks ryhdy. Ma tiedän tieni ja voimakkuuden; ei vanhaa palvella sovi uuden."