Beretin piti päästä mukaan karjakartanolle ja Mildridin kaiho tarttui häneenkin. Mutta kun he pääsivät karjakartanolle ja kaikki uutuus kiinnitti Beretin koko mielen, oli Mildridissä yhä sama levottomuus. Karja ja maitotalous panivat kyllä reippaaseen työhön, — mutta hän ei tietänyt miten käyttää pitkää ylijäämää aikaa. Tuntikausia viipyi hän Ingan luona ja kuuli hänen kertovan sulhasestaan, mutta ei sitte moneen päivään tahtonut mennä hänen luokseen. Kun Inga tuli häntä tervehtimään, oli hän iloinen ja ystävällinen, ikäänkuin olisi katunut uskottomuuttaan — mutta kyllästyi pian taas häneen. Beretin kanssa hän puhui harvoin, ja usein, kun Beret puhutteli häntä, ei hän saanut muuta vastausta kuin "kyllä" ja "ei". Beret seurasi itkien karjaa ja lyöttäytyi paimenten pariin. Mildrid tunsi, että heidän suhteensa jollakin lailla oli särkynyt; mutta hän ei parhaimmallakaan tahdollaan saanut sitä ehyeksi.
Eräänä päivänä istui hän tunturilla likellä karjatarhaa. Muutamat vuohet olivat päässeet pujahtamaan karkuun pikkukarjasta ja hänen täytyi pitää niitä silmällä. Oli lämmin aamupäivä, hän istui varjossa ylänteen alla, joka kasvoi nuorta metsää ja koivua; hän oli heittänyt röijyn yltään ja ottanut kutimensa. Hän odotti Ingaa. Hänen takanaan kahisi. "Tuolla hän tulee", ajatteli hän ja nosti silmänsä.
Mutta melu kävi suuremmaksi kuin mitä Inga hänestä saattoi saada aikaan, pensaita poljettiin maahan ja katkottiin. Mildrid kalpenee ja nousee — ja näkee jotakin karvaista ja sen alta jotakin kiiltävää; se mahtoi olla karhunpää! Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei saa suutaan auki; hän olisi tahtonut juosta, mutta ei päässyt paikalta. Silloin se karvainen kohosi kokonaan pystyyn, se oli pitkä, harteva mies, päässä karvainen lakki ja kädessä pyssy. Hän pysähtyi kuin nakattuna pensaikkoon ja jäi tyttöön katsomaan. Terävä silmäys, joka paikalla muutti karvaa — hän astui muutamia askelia eteenpäin ja seisoi tuossa tuokiossa hänen rinnallaan. Joku kosketti hänen jalkaansa, hän huudahti; se oli hänen koiransa, jota ei hän ollut äkännyt ennenkuin nyt.
— Hui, virkkoi hän, — minä luulin melkein, että karhu polki pensaita, sentähden minä pelästyin.
Hän yritti hymyillä.
— Ei se ole niinkään suotta, sanoi mies ja hän puhui huomattavan hiljaa; — Kvas ja minä olimme juuri karhun jäljillä, mutta nyt ne menivät meiltä — ja jos minua seuraa jokin ennus [Vanha usko, että jokainen ihminen kulkee seurassaan varjohenki (näkymättömänä eläimenä, joka ilmaisee hänen olentoansa), on vielä yleinen talonpoikien joukossa Norjassa.], niin se varmaan on karhu.
Hän hymähti. Tyttö katsoi häneen. Mikä mies tämä olikaan? Pitkä, harteva; silmät vaihtoivat alituiseen väriä, joten ei hän saattanut katsoa niihin, ja sitte mies seisoi liian likellä, kuin maasta nousseena pyssyineen, koirineen päivineen; tyttö tunsi halua sanoa: "mene pois luotani!" mutta sensijaan hän astui pari askelta taaksepäin ja kysyi:
— Kuka sinä olet? sillä häntä peloitti todella.
— Hans Haugen, vastasi mies hajamielisenä; sillä hän seurasi koiraa, joka nähtävästi taasen oli päässyt karhun jäljille. Hän kääntyi kiireesti tytön puoleen sanomaan hyvästi; mutta kun hän katsoi, näki hän tytön seisovan edessään polttavan punaisena; kasvot, kaula, s rinta olivat polttavan punaiset. — Mitä kummaa! sanoi hän ihmeissään. Tyttö ei tietänyt minne joutuisi, juoksisiko tiehensä vai kääntyisikö vai istuutuisiko. — Kuka sinä olet? kysyi mies. Mutta vielä kerran valahtivat veret tytön kasvoille; sillä jos hän sanoi hänelle nimensä, niin hän sanoi hänelle kaikki tyynni. — Kuka sinä olet? kysyi mies vielä kerran, ikäänkuin kysymys olisi ollut luonnollisin maailmassa ja toki vastauksen arvoinen; — eikä tyttö voinut kieltää, hän häpesi itseään ja vanhempiaan, että he olivat laiminlyöneet oman sukunsa, mutta nimi oli lausuttava.
— Mildrid Tingvold, kuiskasi hän ja purskahti itkuun.