— Mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän? virkkoi Beret, johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Samana hetkenä jolloin hän oli sen sanonut, katui hän sitä. Mildrid kalpeni ja jäi tuijottamaan Beretiin, joka tuijotti takaisin. Eikö Mildrid ollut tätä ajatellut ennenkuin nyt? Oli; mutta kuten ajatellaan jotakin kaukaista. Pelko siitä mitä Hans Haugen mahtoi hänestä uskoa, häpeä omasta heikkoudesta ja tyhmyydestä oli niin kahlehtinut hänet, että hän oli työntänyt syrjään kaiken muun. Nyt kävi päinvastoin: vanhemmat valtasivat äkkiä koko hänen ajatuksensa! — Beret koetti taasen lohduttaa. Kunhan he näkevät Hansin, myöntävät he Mildridin tehneen oikein; ja eiväthän he tahdo tehdä sitä onnettomaksi, joka on ollut heidän ilonsa; isoäiti auttaa hänkin puolestaan Mildridiä; ei kenelläkään ihmisellä ole mitään sanomista Hans Haugenista ja Hans ei hellitä! — Tämä kaikki suhisi Mildridin korvien ohitse, mutta hän ajatteli muuta ja saadakseen oikein punnita asiaa, pyysi hän Beretiä toimittamaan päivällistä. Beret läksi hitaasti hänen luotaan ja kääntyi monta kertaa.
Mutta Mildrid punnitsi tätä: sanonko sen heti isälle ja äidille? Elettyään nämä päivät hirvittävässä jännityksessä, kasvoi kysymys vuoreksi. Hänestä tuntui, että hän tekee syntiä, jos nyt vastaanottaa hänet. Hänen ei olisi pitänyt mennä kihloihin ilman vanhempien suostumusta; mutta hän ei ollut voinut sitä auttaa. — Ja kun se kerran oli tapahtunut, niin nyt paikalla vanhempien luo! Hän nousi, hänen silmissään loisti. Mikä oli oikein, se oli heti tehtävä. Siihen asti kun Hans taas seisoi tässä, oli hänen pitänyt puhua vanhempiensa kanssa. Eikö totta? kysyi hän äänettömästi ja oli kuulevinaan vastauksen: "kyllä!" vaikkei kukaan vastannut. Hän kiiruhti karjakartanolle sanomaan sitä Beretille, mutta Beretiä ei ollut aitassa eikä karjakartanolla.
— Beret! huusi hän. — Beret — Beret!
Kaiku vastaili kaikilta tahoilta; mutta Beretiä ei ollut missään. Hän juoksi ja etsi sisarta joka paikasta, mutta löytämättä. Ennen hän oli ollut kiihotuksissaan, nyt hän säikähti; Beretin suuret silmät ja kysymys: "mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän?" suurenivat suurenemistaan. — Eihän Beret toki ollut mahtanut mennä heidän luokseen? Se olisi kyllä hänen tapaistaan! Vilkasluontoisena tahtoi hän paikalla saada asian ratkaistuksi ja toimittaa Mildridille lohdutusta. Varmaan hän oli mennyt! — Mutta jos Beret tulee hänen sijastaan, niin vanhemmat varmaan ymmärtävät kaikki väärin — ja Mildrid lähti kiireesti menemään kylää kohti. Päästyään tielle, kävi hän entistä kiireemmin, yhä kasvavan jännityksen ajamana. Hän ei sitä huomannut, päässä vaan kohisi, rintaa ahdisti eikä hengitys tahtonut riittää. Hänen täytyi hiukan istuutua lepäämään. Mutta hän ei voinut levätä istuallaan, hänen täytyi paneutua pitkäkseen. Hän heittäytyi käsivartensa päälle ja nukkui siihen.
Kahteen päivään ja yöhön hän tuskin oli nukkunut tai syönyt ja millä voimalla se oli vaikuttanut lapsen sieluun ja ruumiiseen, joka tähän asti levollisesti ja säännöllisesti oli syönyt ateriansa ja nukkunut yönsä vanhempiensa hiljaisessa kodissa — sitä ei hän ymmärtänyt.
Mutta Beret ei ollut lähtenyt heidän vanhempiensa luo, vaan suoraa päätä hakemaan Hans Haugenia. Hänellä oli pitkä matka ja tie vei osittain tuntemattomien seutujen läpi, ensin metsän reunaa myöten ja sitte korkeammalle, tunturitasankojen poikki, jotka eivät olleet aivan taatut pedoilta, se oli hiljan nähty. Mutta hän meni vaan, sillä Hansin täytyi tulla, muuten Mildridin kävi ihan huonosti; eihän hän enään tuntenut omaa sisartaan!
Hän oli terve ja iloinen, sisaren tarina seurasi väikkyen mukana. Hans Haugen oli etevin kaikista mitä hän maailmassa tiesi ja Mildridin piti saada etevin! Se ei ensinkään ollut ihme, että Mildrid paikalla meni hänelle, niinkuin ei sekään ollut ihme, että hän ihastui Mildridin nähdessään. Jolleivät vanhemmat tahtoneet käsittää tätä, niin tehkööt mitä tahtovat, ja Hans ja Mildrid saavat väkipakolla ottaa onnensa, kuten hänen isoisänsä isä oli tehnyt ja hänen isoisänsä oli tehnyt — ja Beret rupesi hyräilemään suvun morsiusmarssia. Se raikui riemuiten yli autioiden tunturivuorten ja haihtui puolipilviseen päivään. Harjalle päästyään hän pysähtyi ja huusi hurraata. Siitä seisomapaikaltaan näki hän vain kylän äärimmäisen ja korkeimman osan; tältä puolen näkyi ainoastaan viimeinen metsänlaita, sitte kanervikkoa ja siitä, missä hän seisoi, yksin kiviä ja kivilaattoja, kuni jähmettynyttä aallokkoa. Alas aallokkoa hän lensi, läpi kepeän ilman. Hän tiesi tunturimajan olevan sen lumitunturin suuntaan, jonka huippu nousi yli muiden, ja hetken perästä hän käsitti, ettei hänellä enään ollut jälellä pitkältä. Saadakseen tietää oikean suunnan, nousi hän suurelle, irtonaiselle kivelle ja näki silloin ihan allaan tunturijärven. Oliko se maja tai kivi, se minkä hän näki järven luona, sitä ei hän saattanut päättää, sillä toisinaan se oli maja, toisinaan kivi. Mutta tunturijärven luona hänen majansa piti olla. Täällä se varmaan oli, sillä tuolla kiersi vene niemenkärkeä! Veneessä istui kaksi miestä; varmaan hän ja saksalainen! Tyttö sentiensä alas! Mutta se mikä oli näyttänyt likeiseltä, olikin kaukana ja hän sai juosta ja juosta. Se jännitti, kun piti tavata Hans Haugen.
Hans Haugen istui aivan turvallisena veneessä saksalaisen kanssa, tietämättä minkä sekamelskan oli matkaansaattanut. Itse puolestaan ei hän milloinkaan ollut pelännyt. Hän oli vain iloissaan ja istui tekemässä sanoja morsiusmarssiin.
Ei hän ollut mikään erinomainen runoilija; mutta hän sai kokoon jotakin heidän kirkkomatkastaan ja kohtaaminen metsässä antoi joka värssyyn toisinnon. Hän vihelteli ja kalasteli ja piti erinomaisen hauskaa; saksalainen kalasti hänkin ja jätti hänet rauhaan.
He kuulivat nyt rannasta huhuamista ja molemmat, sekä hän että parrakas saksalainen nostivat päätään ja näkivät tytön viittoilevan. He keskustelivat hetkisen ja sousivat maihin. Hans hyppäsi rannalle ja kytki veneen kiinni ja kumpikin kantoivat pyssyjä, vaatteita kaloja ja kalanpyydyksiä; mutta saksalaisen mennessä suoraan majalle, likeni Hans kantamuksineen Beretiä, joka seisoi syrjässä kivellä.