Valborg. Sannaes.
(Valborg menee katselemaan ulos ikkunasta etu-alalta. Hänen pukunsa on samaa väriä, kuin ikkunan pitkä kartiini, ja häntä peittää osaksi kukkaiset ja kivi-kuva. Sannaes tulee vasemmalta kaksi-jakoinen ratsastus-laukku ja matkasaali kädessä, — panee ne tuolille oven pielessä. Kääntyessään, huomaa hän kukkaisvihon, astuu esiin).
SANNAES. Tuossapa se onkin! Lieneekö hän sen kadottanut — tai viskannut tuohon? — Yhtäkaikki, hän on kuitenkin pitänyt sitä kädessään! (Ottaa sen maasta, suutelee sitä, aikoo tallentaa sen).
VALBORG (astuen esiin). Antakaa sen olla!
SANNAES (pudottaa sen). Te täällä? — Min'en huomannut — —
VALBORG. — Mutta minä huomaan teidän aikomuksenne. — Kuinka te rohkenette ruveta vainoamaan minua kukkaisillanne ja — punaisilla käsillänne! (Sannaes panee molemmat kätensä selkänsä taakse.) Kuinka te tohditte katsella minua niin, että minä sen kautta joudun perheemme, ja samalla myöskin koko kaupungin naurunalaiseksi?
SANNAES. Minä, — minä, — minä — — —
VALBORG. Entäs minä? Eikö minulla myöskin ole "minää", joka vaatii, että te vähän tarkemmin miettisitte, mitä teette? Te joudutte aivan paikalla pois tästä talosta, ellette ota vaaria siitä. — Nyt menkää tiehenne, ennenkuin toiset tulevat!
SANNAES (kääntyy, muuttaa kätensä eteensä, menee ulos verannalla oikealle).
Kolmas kohtaus.