TJOELDE (nyykäyttää päätään, menee takaisin).
ROUVA. Ja te, lapset, huomaatteko kuinka hän, ventovieras, on isällenne uskollinen?
(Äänettömyys; Signe pulpetin ääressä itkien. Tjoelde jälleen perältä, kävelee pari kertaa lyhyen matkan edestakaisin; menee sitte rappusia ylös).
VALBORG. Minä haluaisin puhua Sannaes'in kanssa.
ROUVA. Niin, tee niin, lapseni! Minä en voi nyt eikä luultavasti isäkään. Tee niin! — (nousee) Tule, Signe, mennään me puhelemaan kahden kesken, — nyt kai on mielesi taipuva. — Oi, milloinka me olemmekaan oikein puhelleet keskenämme!
(Signe on liittynyt äitiinsä).
ROUVA. Missä on isä?
VALBORG. Hän meni ylös.
ROUVA (jota Signe tukee). Vai niin. Niin, niin — kylläpä hän jo taitaakin kaivata lepoa; vaikk'ei hän sitä nytkään nauttia voine. — (Mennen). Voi, tämä oli ankara päivä; — mutta Jumala kaikki parhaaksi kääntää!
(Oikeanpuolisesta ovesta pois, nojaten Signeen).